tiistai 31. toukokuuta 2016

Hoitotyön lähiesimiehen päätöksenteko leikkaus- ja anestesiaosastolla



Hoitotyön lähiesimiehet tekevät jatkuvasti ”tässä ja nyt” –päätöksiä sekä samanaikaisesti pidemmän aikavälin toiminnan suunnittelua leikkaus- ja anestesiaosaston päivittäisessä johtamisessa. Päivittäinen johtaminen on hektistä ja työ keskeytyy herkästi. 

Tutkimuksessa (Siirala ym. 2016) havainnointiin hoitotyön päivittäisen toiminnan johtamista leikkaus- ja anestesiaosastolla. Lähiesimiehiä (n=20) pyydettiin ajattelemaan ääneen päätöksiä, joita päivittäisessä toiminnassaan tekevät. Ääneenajattelu nauhoitettiin ja analysoitiin temaattisen analyysin avulla. Tutkimukseen osallistuneet lähiesimiehet työskentelivät joko osastonhoitajan, apulaisosastonhoitajan tai vuorovastaavan sairaanhoitajan nimekkeellä. Tämän vuoksi myös osa työtehtävistä päivittäisen osaston toiminnan johtamisen ohella vaihteli. Havainnointi tapahtui aamuvuoron aikana 4 tunnin ajan, joko klo 8-12 välillä tai klo 12-16.  Aineisto kerättiin keväällä 2011 ja 2013.

Analyysin tuloksena muodostetut kolme pääteemaa kuvasivat päätösten luonnetta. Nämä teemat olivat; 1. ”tässä ja nyt” tehtävät päätökset, 2. lähitulevaisuuteen vaikuttavat päätökset, ja 3. pitkän aikavälin päätökset.

Analyysin tuloksena muodostetuista luokista ”tässä ja nyt” tehtävät päätökset johtivat välittömään toimintaan. Nämä päätökset koskivat esim. ennalta suunnitellun toimenpidejärjestyksen ja suunniteltujen henkilökunnan työtehtävien  uudelleen järjestämistä sairastapausten yhteydessä tai mikäli päivystystoimenpiteet aiheuttivat suunniteltujen elektiivisten toimenpiteiden järjestykseen muutosta.  ”Tässä ja nyt” tehtäviä päätöksiä voidaan niiden luonteen vuoksi kutsua myös operatiivisiksi päätöksiksi.

Lähitulevaisuuteen vaikuttavat päätökset olivat myös operatiivisia luonteeltaan ja ne tehtiin vuoron aikana mutta päätösten johtama toiminta saattoi alkaa vasta vuoron päättymisen jälkeen päivystysaikana tai seuraavana päivänä. Nämä päätökset koskivat toiminnan suunnittelua, kuten seuraavan päivän toimenpidelistan suunnittelua. Yksiköstä riippuen toiminta suunniteltiin joko seuraavaksi vuorokaudeksi ja joissain paikoissa tämä suunnittelu tehtiin mahdollisesti jo kolmeksi viikoksi eteenpäin. Mikäli osastolla ei tehty suunnitellusti päivystystoimenpiteitä, osaston toiminnan pidempiaikainen suunnittelu oli mahdollista.

Lähiesimiehen tekemät pitkän aikavälin päätökset tehtiin pääsääntöisesti yhteistyössä muun henkilökunnan, kuten hoitajien, lääkäreiden ja välinehuollon kanssa yhteistyössä. Päätöksillä oli kauaskantoiset vaikutukset osaston toimintaan ja siten ne määriteltiin myös tässä tutkimuksessa taktisiksi. Näihin kuuluivat esim. lähiesimiehen valmistelemat hoitajien työsopimukset, poissaolot ja lomat, jotka ylihoitaja vahvisti. Hoitotyön kehittäminen oli yksi lähiesimiehen vastuutehtävistä ja hän mahdollisti hoitajille tasavertaisesti osallistumisen erilaisiin hoitotyön koulutuksiin.

Osaston päivittäisen toiminnan johtaminen on altis keskeytyksille ja yhden työtehtävän loppuunsaattaminen saattoi sisältää useita kymmeniä keskeytymisiä. Myös puutteellinen tieto päätöksenteon yhteydessä vaikeutti työtehtävän loppuunsaattamista.  Lähiesimiehet joutuivat myös tekemään paljon kaksinkertaista työtä koskien esim. hoitohenkilökunnan työvuorojen tarkastamista, joka on varsin aikaa vievää. 

Tutkimus osoitti, että ääneen ajattelun menetelmä autenttisessa ympäristössä sopii päätöksenteon tutkimukseen (Lundgrén-Laine & Salanterä 2010). Aineisto kerättiin kahdesta eri yliopistollisesta sairaalasta ja hyvin erityyppisiltä osastoilta. Tutkittavat tottuivat menetelmään hyvin ja havainnoija seurasi tutkittavien mukana koko tutkimuksen aineiston keruun ajan.

Nyt tehdyn tutkimuksen avulla voidaan jatkossa kehittää tietojärjestelmä, joka tukee leikkaus- ja anestesiaosaston päivittäisen toiminnan johtamista ja siksi lähiesimiehen päätöksenteon prosessin ymmärtäminen  on tärkeää tietojärjestelmän tietosisältöihin vaikuttamisessa.


Eriikka Siirala, sh, TtM, Tohtorikoulutettava
Turun yliopisto
Hoitotieteen laitos


Lähteet:

Lundgrén-Laine H. & Salanterä S. 2010. Think-aloud technique and protocol analysis in clinical decision-making research. Qualitative Health Research 20 (4), 565–575.

Siirala E., Peltonen L-M., Lundgrén-Laine H., Salanterä S. & Junttila K. 2016. Nurse managers’ decision-making in daily unit operation in perioperative settings - a descriptive cross-sectional study. Journal of Nursing Management. DOI: 10.1111/jonm.12385

tiistai 24. toukokuuta 2016

Nappaako terveysalan koulutus mobiiliteknologian porkkanan?

Olin yksi harvoista ryhmämme opiskelijoista, joilla oli oma GSM-puhelin käytössä sairaanhoitajakoulutuksen aikana, elettiin 1990-luvun loppua. Tämän jälkeen teknologinen kehitys on ollut huimaa. Vuonna 2015 Suomessa alle 45-vuotiaista 94 prosentilla oli omassa käytössä älypuhelin ja noin 60–70 % on tablettitietokone taloudessa. Eräässä radiomainoksessa todetaan, että älypuhelin on ihmisen käden ja mielen jatke, mutta samalla varoitellaan myös sen aiheuttamista vaaroista. Yhteiskunnallisessa keskustelussa mobiiliteknologia saakin sekä positiivista että negatiivista huomiota. Mutta mikä sitten on totuus terveysalan (sairaanhoitaja, terveydenhoitaja, ensihoitaja ja kätilö) koulutuksessa – onko mobiiliteknologia peikko vai porkkana?

Mobiiliteknologian (älypuhelimien ja tablettitietokoneiden) pedagoginen käyttö terveysalan koulutuksessa on yleistynyt viime vuosien aikana tosin hitaammin kuin ympäröivässä yhteiskunnassa yleensä. Mitä sitten mobiiliteknologian hyödyistä terveysalan koulutuksessa oikeastaan tiedetään? Terveysalan koulutustutkimuksen kentässä mobiiliteknologia on vielä vähän tutkittu alue ja sen painopiste on ollut lähinnä terveysalan opiskelijoiden oppimiskokemuksissa ja tyytyväisyydessä mobiiliteknologian käyttöön opetuksessa. Tutkimusten mukaan terveysalan opiskelijat suhtautuvat positiivisesti mobiiliteknologian käyttöön opetuksessa ja sen on myös todettu auttavan mm. opiskelijoita hoitotyön päätöksenteossa ja tiedonhaussa sekä syventävän heidän oppimiskokemuksiaan.

Nykyiset terveysalan opiskelijat edustavat Y-sukupolvea, jolle mobiiliteknologia ja sen mahdollistamat kommunikaatio- ja tiedonhakutavat ajasta ja paikasta riippumatta ovat tärkeä osa heidän arkielämäänsä – he edustavat ns. ”tässä ja nyt sukupolvea”, johon myös terveysalan koulutuksen tulisi vastata. Suurin osa terveysalan opettajista kuitenkin edustavat sukupolvea, jolle mobiiliteknologia on ehkä enemmänkin peikko kuin porkkana. Tämä selittäneekin sen tosiasian, ettei mobiiliteknologian hyötyjä vielä täysin ymmärretä eikä sitä osata vielä hyödyntää kaikessa potentiaalissaan pedagogisessa toteutuksessa opiskelijoiden oppimista tukevana ja opettajan työn kuorimittavuutta helpottavana työkaluna tai apuvälineenä. Esimerkki opiskelijan kokemuksista kertonee jotakin koulutuksen nykytilasta: ”olisi kiva hakea lisää tietoa oppitunnin aikana, mutta omia laitteita ei saa käyttää”. Terveysalan opettajat tarvitsevatkin monipuolista täydennyskoulutusta sekä mobiiliteknologian pedagogisesta että teknisestä toteutuksesta, konkreettisia malleja ja mobiiliteknologian välineitä, jotta vastaaminen teknologiseen kehitykseen ja tarvittava pedagoginen sekä asenteellinen muutos olisi mahdollista.

Toisin sanoen, vaikka puhutaankin tulevaisuuden kustannustehokkaasta opetuksesta, joka tapahtuu pääosin verkossa ja pienryhmissä, ei käytännön todellisuus vielä tue tätä ideaalia. Terveysalan opetuksen painopiste on siirtynyt opettajajohtoisesta opetuksesta opiskelijan itsenäisen oppimisprosessin ohjaamiseen, ei niinkään pedagogisen kehityksen myötä, vaan lähinnä ammattikorkeakouluihin kohdistuneiden rahoitusleikkausten vuoksi. Mobiiliteknologia olisi oiva porkkana rahoitusleikkauksiin vastaamisessa, koska juuri mobiiliteknologian avulla on mahdollista muuttaa terveysalan koulutuksen opetus- ja ohjausmenetelmiä tarvittavaan suuntaan. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu siltä, ettei mobiiliteknologiaa saadaan juurrutettua terveysalan koulutuksen opetussuunnitelmiin siinä tahdissa kuin teknologinen kehitys etenee. Terveysalan koulutuksen kentälle tarvitaankin nyt innostusta ja luovaa ajattelua, jotta koulutus vastaisi tulevaisuudessa terveysalan opiskelijoiden, työelämän ja koko yhteiskunnan vaatimuksiin – porkkana jää koulutuksen napattavaksi.


Kirjoittajan tiedot:

Camilla Strandell-Laine
sairaanhoitaja, TtM, Tohtorikoulutettava
Hoitotieteen tohtoriohjelma
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos
s-posti: castla@utu.fi
ResearchGate: https://www.researchgate.net/profile/Camilla_Strandell-Laine



Lähteet:

Doyle GJ, Garrett B, Currie LM. 2014. Integrating mobile devices into nursing curricula: Opportunities for implementation using Roger’s Diffusion of Innovational model. Nurse Education Today 34 (5), 775–782, http://dx.doi.org/10.1016/j.nedt.2013.10.021.

Guo P, Watts K, Wharrad H. 2015. An integrative review of the impact of mobile technologies used by healthcare professionals to support education and practice. Nursing Open 3 (2), 66–78. http://dx.doi.org/10.1002/nop2.37.

Raman J. 2015. Mobile technology in nursing education: where do we go from here? A review of the literature. Nurse Education Today 35 (5), 663–672, http://dx.doi.org/10.1016/j.nedt.2015.01.018.

Reilly JR, Vandenhouten C, Gallagher-Lepak S, Ralston-Berg P. 2012. Faculty Development for E-learning: A multi-campus community of practice (COP) approach. Journal of Asynchronous Learning Networks 16 (2), 99–110.

Sánchez-García AB, López-Montesinos MJ. 2013. Wireless devices in nursing education. Investigación y Educación en Enfermería 31(1), 95-106.

Strandell-Laine C, Stolt M, Leino-Kilpi H, Saarikoski M. 2015. Use of mobile devices in nursing student–nurse teacher cooperation during the clinical practicum: An integrative review. Nurse Education Today 35 (3), 493–499, http://dx.doi.org/10.1016/j.nedt.2014.10.007.

Tilastokeskus. 2016. Internetin käyttö mobiililaitteilla. http://www.stat.fi/til/sutivi/2015/sutivi_2015_2015-11-26_kat_002_fi.html (21.5.2016).


Tuominen R, Stolt M, Salminen L. 2014. Social media in Nursing Education: The view of the students. Education Research International, Vol. 2014, Article ID 929245, http://dx.doi.org/10.1155/2014/929245.

tiistai 17. toukokuuta 2016

Kumpi voittaa, THL vai WHO?


Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) julkaisi uuden lapsiperheiden ruokasuosituksen aiemmin tänä vuonna. Julkaisu sisältää myös suosituksen imeväisikäisen lapsen ravitsemuksesta eli käytännössä imetyssuosituksen. Täysimetystä eli yksinomaista rintaruokintaa suositellaan 4–6 kuukauden ikään. Maailman terveysjärjestö (World Health Organization, WHO) on jo vuosia suositellut kuuden kuukauden täysimetystä. Myös THL:n suosituksessa vahvistetaan, että äidinmaito riittää ainoaksi ravinnoksi täysiaikaisena ja normaalipainoisena syntyneelle lapselle kuuden kuukauden ikään. Kuitenkin heti tämän jälkeen todetaan, että kiinteitä ruokia voidaan aloitella 4­–6 kuukauden iässä. Myös kokonaisimetyksen keston suosituksissa on selkeä ero: THL 12 kuukautta, WHO 24 kuukautta. Molemmat suositukset toki mahdollistavat myös pidemmän imetyksen keston jokaisen perheen yksilöllisten suunnitelmien mukaan.

Miksi suomalainen suositus jää vaatimattomammaksi kuin kansainvälinen ”isosisaruksensa”? Tähän on vaikea löytää selkeää syytä. Suomalaissuosituksen taustalla lienee tavoite viivyttää kiinteiden ruokien aloitusta vähintään neljän kuukauden ikään, sillä nykyisin osa vauvoista aloittaa muun ruuan syönnin jo ennen sitä. Vauvan suolisto ei kuitenkaan ole vielä valmis käsittelemään maidon lisäksi muuta ruokaa ainakaan ennen neljän kuukauden ikää. On myös hieman vaihtelevaa tutkimusnäyttöä lisääntyvästä allergiariskistä, mikäli kiinteiden ruokien aloitusta viivytetään yli kuuden kuukauden ikään. THL:n suositus on kuitenkin hieman ristiriitainen täysimetyksen suhteen ja se on aiheuttanut myös hämmennystä imettävien äitien keskuudessa. Joissakin neuvoloissa uutta suositusta on tulkittu kehotuksena aloittaa kiinteän ruuan maistelut neljän kuukauden iässä.

Kyseessä ei varmasti ole maailmankaikkeuden suurin ongelma, ja joku voisi kysyä, että onko tässä ongelmaa lainkaan. Ehkäpä ei, mutta imetys herättää jo muutenkin niin paljon kysymyksiä ja keskustelua, että virallisten suositusten soisi olevan yhtenevät. Kuuden kuukauden täysimetys on nykytiedon perusteella suositeltava tavoite, ja tämän tavoitteen saavuttamiseksi Suomessakin olisi syytä työskennellä. On selvää, että kaikki äiti-vauva –parit eivät tätä tavoitetta saavuta ja tämän takia on onni, että meillä on saatavilla myös äidinmaidonkorvike turvaamaan vauvan ravinnonsaantia. Yksittäistä äitiä hänen imetysongelmissaan ei myöskään auta sen paremmin THL:n kuin WHO:n linjaukset, vaan imettävä äiti tarvitsee konkreettista ja hänen yksilöllisiin tarpeisiinsa vastaavaa tukea. Selkeä ja Maailman terveysjärjestön linjan mukainen suositus Suomessa antaisi kuitenkin terveydenhuollon ammattilaisille johdonmukaisemmat suuntaviivat siitä mikä on suomalaisvauvojen ja heidän äitiensä imetystavoite. Toivoisinkin siis lopputulokseksi tasapeliä THL:n ja WHO:n välillä.

Kirjoittajan tiedot:
Hannakaisa Niela-Vilén
kätilö, TtT, tutkija
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos
s-posti: hmniel(at)utu.fi

tiistai 10. toukokuuta 2016

Tarvitseeko käytännön toimijan ymmärtää tiedettä?


Useimmat kai ovat yhtä mieltä siitä, että käytännön työntekijän, kuten vaikka sairaanhoitajan, olisi hyvä osata hyödyntää tieteellisten tutkimusten tuloksia oman työnsä kehittämisessä. Mutta tarvitseeko käytännön toimijan ymmärtää, miten tiedettä tehdään? Ehkä ei – paitsi jos ei halua olla toisten armoilla tutkitun tiedon luotettavuuden arvioinnin suhteen. Kaikki tutkittu tieto kun ei valitettavasti ole luotettavaa.  

Twitterissä tuli vastaani Albert Einsteinin* sanomaksi mainittu ajatus:  

"Not everything that counts can be measured. Not everything that can be measured counts."

Juuri näinhän se on. Kaikenlaista voidaan mitata, mutta kaikkea ei kannata. Mittaamalla merkityksettömiä asioita tai käyttämällä vääränlaisia mittaustapoja tutkimuksella voidaan kiinnittää huomio epäolennaisiin asioihin. Tulokset voivat olla sinänsä luotettavia, mutta kiinnittämällä huomion epäoleelliseen ne kuitenkin antavat väärän kuvan asiasta kokonaisuuden kannalta.

Ja sitten tuo ajatuksen alkuosa: kaikkea, millä on merkitystä ei voi mitata. Onneksi on olemassa laadullisia tutkimusmenetelmiä, joilla voidaan tutkia sellaistakin, jota ei voida mitata. Niissäkin menetelmissä tietenkin on yhtä lailla vaarana, että tutkitaan epäoleellisia asioita tai käytetään menetelmiä, jotka tuottavat tietoa asian vierestä.

Jostain syystä tieteellä on kuitenkin monien silmissä sellainen maine, että se muka kaikki olisi arvokasta (ja luotettavaa) olipa sen tehnyt kuka tahansa ja miten tahansa. Se on vaarallinen käsitys, aivan kuin tiede olisi tekijästään ja ympäristöstään riippumatonta ja aina absoluuttisesti totta. Ei sama tutkijakaan aina tuota samaa laatua. Jokainen tutkimus pitäisi arvioida erikseen.

Kyllähän tutkimukset julkaisuprosessissa toki arvioidaankin, mutta kerron teille nyt salaisuuden: ne arvioitsijatkin ovat vain ihmisiä. Niilläkin voi olla kiire tai huono päivä juuri silloin kun arvioivat, tai ne ovat voineet päästä virkaansa pikemminkin suhteilla tai ahkeruudella kuin tieteellisellä nerokkuudellaan. Edes se, että tutkimus on julkaistu arvostetussa lehdessä, ei ole tae siitä, juuri tuo yksittäinen tutkimus olisi laadukkaasti tehty.

Jos tieteen tekemistavoista ei ymmärrä mitään, on vaikea arvioida, miksi jokin tutkimus olisi mielekäs ja jokin toinen ei. Helposti sitä vaan pitää uskottavana sellaista, joka sopii omiin ajatuksiin aiheesta.  Siksi käytännön ammattilaistenkin olisi hyvä ymmärtää jotain erilaisista tieteen tekemisen tavoista.

Eri asia sitten, voiko esimerkiksi sairaanhoitajan perustutkinnon aikana saada niin paljon ymmärrystä tieteestä, että se riittää tutkimusten luotettavuuden ja mielekkyyden arvioimiseen. Itse ainakin koen, että edelleen (monta vuotta väitöskirjaa tehtyäni) opin näistä aiheista lisää… Mutta onneksi maailmassa on niitäkin, jotka oppivat vähän vähemmällä! :)   

Jokainen voi kuitenkin oppia kysymään siltä, jonka välittämiin tutkimuksiin perehtyy, että millä perusteella tämä tutkimus olisi tutustumisen arvoinen. Itse ainakin joka kerran mietin tarkkaan, millaisia tutkimuksia jaan eteenpäin ja miksi. Tässäkin blogissa te lukijat voitte hyvin kysyä tutkimusten luotettavuuteen ja mielekkyyteen liittyviä asioita, joita ei aina blogikirjoitukseen tule kirjoitettua näkyviin, kun pyrimme pitämään kirjoitukset lyhyinä ja helppolukuisina. Yritetään siis yhdessä ymmärtää, mikä tieteessä on merkityksellistä, jotta sitä voitaisiin käytännön työssä hyödyntää! 


*Twitterhän valitettavasti on vielä vähemmän luotettava kuin tieteelliset tutkimukset. Ainakin tämän sivuston mukaan tuo lausuma on todennäköisemmin peräisin William Bruce Cameronilta.   

 
Kirjoittajan tiedot: 

Johanna Olli
Sairaanhoitaja, TtM, tohtorikoulutettava 
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos 

s-posti:pj.lane.ry(at)gmail.com  
Twitter (suomeksi)  
Twitter (englanniksi) 
Oma blogi lapsista, lastenneurologisesta hoitotyöstä ja sen tutkimisesta.  
LinkedIn
ResearchGate