maanantai 29. syyskuuta 2014

Lastensairaanhoitajapäivillä näytöstä käytäntöön



Lastensairaanhoitajapäivät järjestettiin tänä vuonna Tampereella TAYS:ssa. Ohjelma oli rakennettu monipuoliseksi ja esitykset olivat sekä teoreettisia että hyvin käytännönläheisiä. Kaikki esiintyjät olivat rakentaneet esityksensä niin, että käytännön hoitotyön näkökulma tuli esiin ja jokaisesta esityksestä sai poimittua ajatuksia ja sovelluksia omaan työhön. Alla kokoan oman näkemykseni osan puhujien keskeisistä ajatuksista käytännön hoitotyön näkökulmasta. Lastensairaanhoitajapäivien teemoina olivat tänä vuonna perhehoitotyö ja lasten hoitotyön erityiskysymykset.


Professori Eija Paavilainen Tampereen yliopistosta esitti päivien avauspuheenvuoron. Paavilainen korosti lastensairaanhoitajapäivien olevan tärkeä paikka verkostoitua ja jakaa näyttöön perustuvia käytäntöjä lasten hoitotyön tueksi. Paavilainen puhui myös asiantuntijasairaanhoitajien roolista Suomen terveydenhuollossa ja viittasi Helsingissä elokuussa järjestettyyn ICN:n INP/APNN konferenssiin, josta Satu Rauta kirjoitti Terveyttä Tieteestä -blogissa aiemmin tässä kuussa (linkki blogitekstiin). Lisäksi Paavilainen kertoi kehitystyön alla olevasta moniammatillisesta tiedonvälitysjärjestelmästä lapsia koskevien huolien tiedonkulun parantamiseksi eri ammattiryhmien välillä sosiaali- ja terveydenhuollossa. Järjestelmässä myös lapsi voi itse ilmoittaa huolensa, mikä on hieno lapsilähtöinen edistysaskel.

Dosentti Jari Kylmä ja TtM Sanna Nieminen pitivät päivien ensimmäiset esitykset lapsiperheen ja isien toivosta. Esityksistä tuli ilmi, millaista tutkimusta toivoon liittyen on tehty kansallisesti ja kansainvälisesti, ja mitkä tekijät ovat yhteydessä lapsiperheen ja isien toivoon. Esitykset herättivät miettimään miten voimme käytännön hoitotyössä tukea tekijöitä liittyen toivoon, sillä toivo on voimavara ja mukautumisstrategia ja siten myös yhteydessä parempaan elämänlaatuun, hyvinvointiin ja hoitoon sitoutumiseen. Esiintyjät korostivat hoitotyötä tekevien mahdollisuuksia vaikuttaa perheen toivoon yhteydessä oleviin tekijöihin tukemalla ja kuulemalla perhettä ja kohtaamalla perheen yksilöllisesti sekä tukemalla lapsen toiminnallisuutta, kognitiivisia strategioita ja voimavaroja, kuten itsetuntoa ja minäpystyvyyden tunnetta.


LT lastenneurologi Outi Saarenpää-Heikkilä piti mielenkiintoisen luennon narkolepsiasta. Puheenvuoro avarsi yleisesti käsityksiä narkolepsiasta. Oikea ja luotettava tieto oli todella tarpeen, sillä 2009 vuoden jälkeen narkolepsian esiintyvyys on noussut huomattavasti ja mediassakin Pandemrix-rokotuksista ja narkolepsiasta on ollut monenlaista polemiikkia. Saarenpää-Heikkilän esitys painottui narkolepsian oireiden ja katapleksian ilmenemismuotojen kuvaamiseen, mikä oli juuri sitä mitä hoitotyön näkökulmasta halusikin kuulla. Esityksessä nauratti sattuneesta syystä vitsailu siitä, että narkoleptikon kannattaa valita esimerkiksi akateeminen työ, missä ei ole niin vaarallista vaikka hetkeksi tietokoneen ääreen nukahtaisikin. Vakavasti ottaen vitsailu koski kuitenkin sitä, että hoitotyössä narkolepsiaa sairastavan kanssa on keskusteltava myös ammatinvalintakysymyksistä. Esimerkiksi vuorotyö tai kuljetusammatit eivät välttämättä sovellu narkoleptikolle.


Iltapäivällä aiheina olivat lapsen näkemykset kuolemasta (psykologi Arja Tienhaara) ja perheen kokemukset lapsen kriittisen sairastamisen ajalta (TtM Anna-Mari Rautiola). Kuulimme myös vanhemman puheenvuoron (Piritta Lamminen), mikä jäi kaikkein voimakkaimmin mieleen kahden päivän esityksistä. Kaikki kolme iltapäivän esitystä olivat emotionaalisesti raskasta kuultavaa, mutta erittäin arvokasta ja ajatuksia herättävää. Kaiken kiireen keskellä on hyvä pysähtyä, asettua toisen ihmisen rooliin ja pyrkiä ymmärrykseen eri näkökulmista.


Tienhaaran esityksestä jäi mieleen, että lapsi voi kuoleman lähestyessä vetäytyä itseensä, muttei pois toisista, mikä voi johtua pelosta tulla hylätyksi ja erilleen vanhemmista. Lapselle on hyvä kertoa, ettei lasta unohdeta tai hylätä. Kolmannes vanhemmista, jotka eivät olleet kertoneet lapselleen lähestyvästä kuolemasta, katui ettei ollut asiasta kertonut. Hoitotyöntekijöiden on hyvä miettiä myös omia näkemyksiä kuolemasta, jotta voi paremmin kohdata ja auttaa niitä ihmisiä, joita lähellä asia on.


Perjantaina aamupäivällä saimme nauttia Sammon päiväkodin "Menninkäisten" esityksestä. Henkilökohtainen lempparini oli ehdottomasti Tuiki tuiki tähtönen, joka taisi olla myös lasten ja yleisön suosikki. 


Professori Matti Korppi puhui lasten alahengitystieinfektioista ja niiden hoitoon liittyvästä uudesta Käypä hoito -suosituksesta. Esityksessä ei sellaisenaan kerrattu Käypä hoito -suositusten sisältöä vaan opetettiin miten suosituksia tulisi lukea. Esitys avarsi eri näytön asteiden (A,B,C,D) takana olevaa ajattelua ja tutkimusta. Suosituksista jäi mieleen se, että vahvimman näytönasteen (A) turvin yskänlääkkeet ja höyryhengitys ovat tehottomia. Lasten alahengitystieinfektioiden Käypä hoito -suositukset löytyvät kokonaisuudessaan täältä (linkki).


Perjantain muut esitykset koskivat autismilapsen hoitotyön erilliskysymyksiä (asiantuntijasairaanhoitaja Anneli Koskinen), moniresistenttien mikrobien tartunnantorjuntaa (hygieniahoitaja Erja Mattila), josta uusi ohjeistus on saatavilla täältä (linkki), potilashotellin toimintaa (osastonhoitaja Marika Mettälä ja apulaisosastonhoitaja Sanna Kankarisalo-Kaasalainen), potilasturvallisuussuunnitelmaa (sh Sanna Einola) ja hoitotyön kirjaamista ja yhteenvetoa (osastonhoitaja Eeva Kääriä ja sh Minna Kulla). Hoitotyön yhteenvetoon liittyen uusi terveydenhuollon rakenteisen kirjaamisen opas on ladattavissa täältä (linkki).


Oma esitykseni otsikolla "Wii-kuntoutus lapsilla" koski peliteknologian käyttöä terveyden edistämisen tarkoituksissa (TEPE-hanke) ja FUN-tutkimusta, josta lisätietoa on saatavilla muun muassa täältä: FUN-tutkimus


Ylihoitaja Tarja Heino-Tolonen lausui lastensairaanhoitajapäivien päätössanat korostaen näyttöön perustuvaa hoitotyötä ja kiitteli päivien osallistujia, järjestäjiä ja esiintyjiä. 


Tämä oli ensimmäinen kokemukseni lastensairaanhoitajapäivistä ja rehellisesti voin sanoa, että opin paljon ja olin todella iloinen mahdollisuudesta saada osallistua ja kertoa väitöskirjatutkimuksestani päivillä. Kiitos siis vielä kertaalleen erityisesti päivien puheenjohtajille ja järjestäjille hyvin järjestetyistä ja opettavaisista lastensairaanhoitajapäivistä! Kannattaa osallistua!

Kirjoittajan tiedot:
Lotta Kauhanen
Ft, TtM, tohtorikoulutettava
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos
anloka@utu.fi

tiistai 23. syyskuuta 2014

Hoitotyön taktisella tasolla tehtävä päätöksenteko ja johtamisen tasot



Hoitotyön taktiset päätöksentekijät leikkaus- ja anestesiaosastolla tekevät päivittäisessä johtamisessa jatkuvasti päätöksiä, joista osa vaatii välitöntä ratkaisua, kuten päivystysluenteisten toimenpiteiden aikatauluttaminen osaksi jo suunniteltua ja meneillään olevaa toimintaa, osa puolestaan kauaskantoisempia ja mahdollisesti vasta seuraavaan päivään tai viikkoihin vaikuttavia. Usein käytettävä aika on varsin pieni ja tällöin taktisella päätöksentekijällä tulisikin olla varmuus ja tieto päätöksen seurauksista (Simon 1987).  Kirurgista leikkaushoitoa vaativien potilaiden määrä on kasvanut tasaisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana ja arviolta yli 420 000 potilasta menee kirurgista hoitoa vaativaan toimenpiteeseen vuosittain. Näistä toimenpiteistä noin 20 % tehdään päivystysluonteisena ennalta määräämättömänä toimenpiteenä. (THL 2013.)  Päivittäisen johtamisen tulisi olla sujuvaa ja mutkatonta, sillä yhden leikkaussalitunnin hinta on noin 800-1000€, jolloin turhat viiveet tulevat yhteiskunnalle kalliiksi. Taktiset päätöksentekijät ovat päivittäisestä johtamisessa toimivia vuorovastavaavia sairaanhoitajia, apulaisosastonhoitajia tai osastonhoitajia.

Perinteisesti johtaminen jaetaan strategiseen, taktiseen ja operatiiviseen tasoon, joista jokaisella tehdään päätöksiä ja osallistutaan niiden valmisteluun (Simon 1987).  Strategisen tason johtaminen ja siellä tehtävät päätökset keskittyvät pääsääntöisesti kauaskantoisiin suunnitelmiin, joilla on vaikutusta useamman vuoden ajan (Calimli ym. 2014, Wachtel & Dexter 2008, Leonard & McAdam 2002).   Tällöin terveydenhuollossa johdon tehtävänä on huolehtia riittävä henkilökunta sekä osaaminen työtehtävän hoitamiseen. Hoitotyön tulee olla vaikuttavaa laadukasta ja tuloksellista sekä tulee huolehtia, että hoitotyössä on aineelliset ja aineettomat voimavarat perustehtävän toteuttamiseksi. (STM 2009b.) Taktisen tason johtamisessa tehtävät päätökset vaikuttavat päivittäisessä johtamisessa leikkaus- ja anestesiaosastolla juuri resurissien oikeaan kohdentamiseen ja leikkaussalien maksimaaliseen käyttöön. Taktisen päätöksentekijän rooli tällä johtamisen tasolla on välttämätön toiminnan eteenpäin viemiseksi. Johtamisen operatiivinen taso puolestaan keskittyy kliniinisen hoitotyön johtamiseen, joka voidaan määritellä myös esim. aikaperustaisesti. Tällöin operatiivinen johtaminen tarkoittaa päivittäisessä johtamisessa tehtävää päätöksentekoa. 

 Johtamisen eri tasoilla tehtäviä päätöksiä voidaan päätöksen luonteen vuoksi myös kutsua taktiseksi tai operatiiviseksi.  Operatiivinen päätöksenteko ei lisää tai vähennä olemassa olevaa työn määrää mutta päätökset vaikuttavat työn organisointiin sekä hoitohenkilökunnan työtehtäviin. (Wachtel & Dexter 2008.)

Juuri strategisen tason johtamista on tutkittu enemmän, taktisen tason johtamistutkimus on puolestaan jäänyt vähemmälle huomiolle. Päivittäinen johtaminen hoitotyön taktisella tasolla ei ole kuitenkaan selkeä ja vastuutehtävien jaossa on epäselvyyttä. Tämän vuoksi johtamistason määrittely sekä eri tasoilla tehtävien päätösten luonteen tutkiminen on tärkeää, jolloin voimme paremmin kuvata taktisen päätöksentekijän työn kuvaa ja vastuuta sekä kehittää hoitotyön johtamista leikkaus- ja anestesiaympäristössä.

Eriikka Siirala, SH, TtM, TtT -opiskelija

Turun yliopisto

Hoitotieteen laitos

eesiir(at)utu.fi

Lähteet:
Calimli O., Türkeli S., Eken E. & Gönen H. 2014. Mining Level of Control in Medical Organizations. e-Health – For Contuniuty of Care. doi: 10.3233/978-1-61499-9-328. 328-332. 

Leonard D & McAdams R. 2002. The Role of the Business Exellance Model in Operational and Strategic Decision Making. 40(1). 17-25. 

Simon H. 1987. Making Management Decisions: the Role of Intuition and Emotion. Academy of Management EXECUTIVE. (1), 57-64. 

STM. 2009a. Sosiaali- ja terveysministeriö. Edistämme potilasturvallisuutta yhdessä. Suomalainen potilasturvallisuusstrategia 2009–2013. Sosiaali- ja  terveysministeriön julakisuja 2009:3. Yliopistopaino. Helsinki.

STM. 2009b. Sosiaali- ja terveysministeriö. Johtamisella vaikuttavuutta ja vetovoimaa hoitotyöhön. Toimintaohjelma 2009–2011. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2009: 18. Yliopistopaino. Helsinki.

THL. National Institute forHealth and Welfare. 2013. Statistical Report 33/2013 Somatic Specialist Medical Care 2012.  http://www.thl.fi/en/web/thlfi-en/statistics/statistics-by-topic/specialised-health-care-services/somatic-specialist-medical-care

Wachtel R & Dexter F.  2008.  Tactical Increases in Operating Room Block Time for Capacity Planning Should not be based on Utilization. Anesthesia & Analgesia. 106(1), 215-226.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Sairaanhoitajan laajavastuiset tehtäväkuvat ja urakehitysmahdollisuudet


Sairaanhoitajien työnkuvien kehittäminen ja laajentaminen sekä kliinisten urakehitysmahdollisuuksien luominen ovat ajankohtaisia aiheita niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Tästä kertoi Sairaanhoitajaliiton elokuussa Helsingissä järjestämän kahdeksannen APN-konferenssin ennätyksellinen osallistuja- ja esitysmäärä. Osallistujia oli noin 750 neljästäkymmenestä eri maasta ja suullisia esityksiä kongressissa kuultiin noin 180 ja postereita nähtiin lähes 300. Kyseessä oli Kansainvälisen Sairaanhoitajaliiton, ICN:n, Advanced Practice Nursing -verkoston kongressi, joka kokosi sairaanhoitajia yhteen oppimaan toisiltaan, jakamaan tietoa ja verkostoitumaan. 

ICN on määritellyt APN-sairaanhoitajan seuraavasti: rekisteröity sairaanhoitaja, joka on hankkinut asiantuntijan tietoperustan, monimuotoiset päätöksentekotaidot ja vankan kliinisen osaamisen. Työtehtäviin vaikuttaa niin toimintaympäristö kuin maakin, jossa työskennellään. Maisteritason koulutusta suositellaan.

Suomalainen virallinen käsitteistö ja nimikkeistö ovat vasta kehittymässä. Sairaanhoitajaliitossa toimii tällä hetkellä asiantuntijaryhmä, jonka tehtävänä on määritellä, mitä APN tarkoittaa suomalaisessa terveydenhuollossa; ketkä ovat APN-sairaanhoitajia ja mitkä ovat heidän osaamisvaatimuksensa. Lisäksi ryhmän tarkoituksena on visioida näiden APN-tehtävien tulevaisuutta ja esittää suosituksia muuan muassa niihin liittyvään koulutukseen ja lainsäädäntöön.

Konferenssin aikaan suomalaisessa mediassa eniten näkyvyyttä saivat ”reseptihoitajat”, joista esimerkiksi Helsingin Sanomat (20.8.14) kirjoitti. Nimitys ei tee oikeutta sairaanhoitajien osaamiselle eikä sen toivoisi leviävän yleisessä ammatillisessa kielenkäytössä. Vaikka APN-nimike viittaakin kirjoon sairaanhoitajien laajennettuja tehtäväkuvia ja nimikkeiden käyttö on kirjavaa kansainvälisesti on mahdollista saada aikaan kansainvälinen konsensus eri nimikkeiden käytössä (Jokiniemi ym. 2012). Kliininen toiminta ja sen kehittäminen, kouluttaminen, tutkimus, konsultointi ja johtaminen näyttäytyivät APN-roolien toiminta-alueina, jotka painottuvat joustavasti eri toimintaympäristöjen tarpeiden sekä tekijöidensä osaamisen ja vahvuuksien mukaan.

APN-toiminta on Suomessa vielä melko uutta. Erikoissairaanhoidossa edelläkävijänä on toiminut Helsingin ja Uudenmaan Sairaanhoitopiiri (HUS), jossa hoitotyön kliininen asiantuntija -nimikkeellä toimivia sairaanhoitajia on jo peräti neljätoista. Lisäksi APN-toimintaa on röntgenhoitajilla, fysioterapeuteilla ja bioanalyytikoilla. Sairaanhoitajien ammattiuramalliin pohjautuvien työnkuvien kehittäminen aloitettiin HUSissa jo 2000-luvun alussa pienimuotoisella pilotilla ja positiivisten kokemusten karttuessa toimintaa on laajennettu. Pätevyysvaatimuksina on kliinisen osaamisen lisäksi maisterin tutkinto.

APN-toiminnan onnistumiseksi toimenkuvan pitää olla hyvin määritelty ja tehtäväalueen selvästi kuvattu. APN-sairaanhoitajan aiempi työkokemus tulee huomioida maisteritason koulutuksen lisäksi. Lisäksi vaaditaan tietynlaisia ominaispiirteitä: taitavuutta, itseluottamusta, luotettavuutta, luovuutta ja empatiakykyä. Toiminnan keskiössä on potilaiden laadukkaan hoidon turvaaminen.  Tavoitteena on kehittää hoitotyön käytäntöjä ja hoitohenkilökunnan osaamista, ja siten sitouttaa kokenutta hoitohenkilökuntaa pysymään kliinisessä työssä. Positiivisia vaikutuksia on todettu potilaiden, toimintatapojen, henkilökunnan ja organisaatioiden näkökulmista tarkasteltuna: hoidon laadun paranemista, toimintatapojen kehittymistä, henkilökunnan osaamisen vahvistumista ja työtyytyväisyyden lisääntymistä. APN-toiminta on myös yksi organisaation menestystekijöistä ja nostaa hoitotyön profiilia. (Jokiniemi ym. 2012).

Suomessa tehty kartoitus sairaaloissa työskentelevistä APN-sairaanhoitajista vahvistaa, että mahdollisimman laaja yksimielisyys toiminnan ominaispiirteistä, tavoitteista, osaamis- ja koulutusvaatimuksista edistää toimenkuvan menestyksekästä toteutusta ja soveltamista. (Jokiniemi ym. 2014).

Joko sinun työpaikallasi on APN-sairaanhoitajia?

Satu Rauta
esh, TtM, Hoitotyön kliininen asiantuntija
HUS Hyks Operatiivinen  tulosyksikkö
satu.rauta@hus.fi


Lähteet:

Kansainvälinen Sairaanhoitajaliitto. ICN / Nurse Practicioner / Advanced Practice Nursing Network. http://international.aanp.org/


Jokiniemi, K., Haatainen, K. & Pietilä, A-M. 2014. From challenges to advanced practice registered nursing role development. Qualitative interview study. International Journal of Nursing Practice. doi:10.1111/ijn.12334

Jokiniemi, K., Pietilä, A-M., Kylmä, J. & Haatainen, K. 2012. Advanced nursing roles: A systematic review. Nursing & Health Sciences. 14 (3), 421–431.

tiistai 9. syyskuuta 2014

Hyvä kätilö - kuka hän on?


Jokainen lasta odottava ja synnyttävä nainen arvostaa hyvää kätilöä. Minkälainen sitten on hyvä kätilö, ja miten sitä kätilön hyvyyttä voisi arvioida? Suomen lainsäädännön mukaan kätilön ammattia saa harjoittaa henkilö, joka on suorittanut kyseiseen ammattiin johtavan koulutuksen. Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira myöntää hakemuksen perusteella kouluttautuneelle henkilölle oikeuden harjoittaa kätilön ammattia Suomessa. Voidaankin sanoa, että Suomessa jokainen laillistettu kätilö on hyvä kätilö. Jokaisella on korkeatasoinen, EU-säädösten ohjaama koulutus sekä teoreettisella että käytännön tasolla. Toisaalta, ”hyvä kätilö” voi olla myös synnyttäjän subjektiivinen määritelmä henkilöstä, joka on mukava, miellyttävä ja jonka kanssa yhteistyö toimii. Tämän kaltainen määritelmä ei kuitenkaan mahdollistane kovinkaan jäsentynyttä keskustelua aiheesta.

Kansainvälisesti hyvää kätilöyttä on pohdittu kuluvana vuonna julkaistussa katsausartikkelissa (Borrelli 2014), jonka tarkoituksena oli tarkastella hyvän kätilön määritelmään kohdistunutta tutkimusta viimeisen 30 vuoden ajalta. Katsauksesta haluttiin siis yhtäältä määritellä ”hyvä kätilö” ja toisaalta tarkastella mitä raskaana olevat ja synnyttävä naiset arvostavat kätilössä.  Tutkimusten hakuprosessissa etsittiin englannin- ja italiankielisiä tutkimuksia, jotka oli tehty korkean elintason maissa. Katsaukseen otettiin analysoitavaksi kuusi tutkimusta.

Katsauksen perusteella hyvällä kätilöllä on teoreettista tietoa, ammattitaitoa, persoonallisia taitoja ja ominaisuuksia kuten tunneälyä, vuorovaikutustaitoja sekä eettisiä arvoja. Raskaana olevat ja synnyttävät naiset arvostivat sitä, että kätilö tarjoaa tukea, tietoa, mahdollistaa valinnan vapauden sekä edistää synnyttäjän hallinnan tunnetta. Johtopäätöksenä katsauksessa todetaan, että hyvän kätilön ominaisuudet vaihtelevat tilanteen ja vastaajan mukaan eikä vakiintunutta määritelmää ole. Lisäksi ei ole varmaa, vastaavatko raskaana olevien ja synnyttävien naisten arvostamat asiat kätilöiden omaa käsitystä siitä, minkälainen on hyvä kätilö.

Kuten katsauksen tuloksistakin voi päätellä, kätilön on tehtävä työtään koko persoonallaan. Tekniset taidot ja tiedot eivät riitä, vaan työssä on annettava jotakin itsestään. Kätilö kohtaa työssään voimakkaitakin tunteita ja niiden käsittely vaatii voimavaroja etenkin vastavalmistuneilta. Työkokemuksen myötä työasiat oppii jättämään työpaikalle tulematta kuitenkaan kylmäksi tai kyyniseksi. Elämän ja syntymän ihme koskettaa aina. Uskon myös, että suomalaiset kätilöt ovat hyviä kätilöitä. Keskustelun herättäminen ja aiheen lisätutkimus voivat kuitenkin viedä asiaa edelleen eteenpäin. Yhteistyötä ja yhteisymmärrystä kätilöiden ja synnyttäjien välillä voinee aina kehittää. Olisi myös kiinnostavaa tutkia hyvää kätilöyttä kätilöiden näkökulmasta ja verrata sitä äitien näkemykseen.

Kirjoittajan tiedot:
Hannakaisa Niela-Vilén
kätilö, TtM, tohtorikoulutettava
Hoitotieteen tohtoriohjelma ja hoitotieteen valtakunnallinen tohtorikoulutusverkosto
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos
s-posti: hmniel(at)utu.fi


Kirjoituksessa referoitu kirjallisuuskatsaus: Borrelli, S.E. 2014. What is a good midwife? Insights from the literature. Midwifery 30(1), 3–10.

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Kenen näkökulma kuntoutuksen lähtökohtana?

Jos sinä joutuisit (tai pääsisit) kuntoutukseen, kenen näkökulmaan toivoisit kuntoutuksen perustuvan? Toivoisitko, että ammattilaiset kertovat sinulle, että sinun ikäiselläsi tulee olla niin ja niin paljon lihasvoimaa sekä niin ja niin paljon kognitiivisia taitoja - ja sitten kuntoutus rakennettaisiin näitä tavoittelemaan? Vai haluaisitko ammattilaisten tietävän, että sinulle on tärkeää pystyä maalaamaan tauluja, osallistumaan jääkiekkotreeneihin tai kommunikoimaan kavereiden kanssa – ja kuntoutus rakennettaisiin tavoittelemaan näitä? (vrt. Mandich 2003.)

Aiemmassa kirjoituksessani pohdin tutkimukseni perusteella joitakin lasten kuntoutushoitotyön vahvuuksia ja haasteita. Monet haasteista ovat yhteisiä myös aikuisten kuntoutushoitotyölle (katso esim. Long ym. 2002, Pryor ym. 2009) ja muidenkin ammattiryhmien kuin hoitajien työlle - kuten otsikossa mainittu kysymys kuntoutuksen lähtökohdasta.

Lastenneurologisella osastolla kuntoutuksen pohjaksi lapselle tehdään moniammatillisen tiimin tutkimukset. Useimmilla ammattiryhmillä on omat standardoidut testinsä, joiden avulla he lapsen taitoja kartoittavat. Tutkimukseni aineistossa sairaanhoitajatkin käyttivät lasten arviointiin normatiivisiin kriteereihin perustuvia strukturoituja menetelmiä (kuten vaikka PEP-R -arviointimenetelmää). Monet vammaistutkijat ja lapsuudentutkijat (esim. Davis & Watson 2000, Komulainen 2005, Spitzer 2003) pitävät normatiivisten testien käyttämistä ongelmallisena, koska ne eivät ota huomioon lapsen taitojen kontekstisidonnaisuutta, testaamistilanteiden ja kommunikoinnin sosiaalista luonnetta eivätkä ylipäätään elämän monimutkaisuutta ja ihmisten yksilöllisiä eroja (esimerkiksi siinä, millaisia aiempia kokemuksia lapsella on testattavasta asiasta tai millaisia merkityksiä hän asioille antaa).

Itse ajattelen, että testeillä on paikkansa, mutta niiden tulokset eivät saisi jäädä koko totuudeksi lapsesta. Kaikkien ammattilaisten olisi tarpeen oman ammattitietonsa lisäksi kyetä tarkastelemaan lapsen tilannetta lapsen oman elämän näkökulmasta. Voisi kuitenkin olla hyvä, jos työryhmässä olisi ainakin joku, jonka ensisijaisena tehtävänä olisi etsiä asiakkaan näkökulmaa, jossa kuntoutuksen lähtökohtana painottuisi asiakkaan oma tieto, näkemykset ja arvostukset. Tämä sopisi hyvin hoitotyön tehtäväksi niiden hoitotieteessä vuosikymmeniä vaikuttaneiden teorioiden mukaan, joissa keskeistä on hoitosuhde, jossa potilasta kunnioitetaan ja kuunnellaan ja jossa hoitavaa ympäristöä ja yhteisöön kuulumista pidetään oleellisina (esim. Henderson 1964, Watson 1979, King 1981, Eriksson 1994).

Lasten kuntoutushoitotyössä asiakasnäkökulmaan perehtymisen tekee haastavaksi se, että asiakkaana ovat sekä lapsi että hänen vanhempansa tai muu huoltajansa – tai mahdollisesti jopa koko perhe. Perhekeskeisyyttä on kyllä viime vuosikymmeninä korostettu paljon hoitotyössä, mutta vaikuttaa siltä, että usein se on käytännössä tarkoittanut vanhempikeskeisyyttä (Mikkelsen & Frederiksen 2011). Tämä on ongelmallista jo siksikin, että vanhemmatkaan eivät aina osaa kuunnella lastaan tai pitää hänen puoliaan (Runeson ym. 2002).
Tutkimukseni aineistossa lapsen näkökulman huomioiminen näkyi esimerkiksi siinä, että sairaanhoitajat pitivät lapsen kuntoutuksessa tärkeänä sitä, että lapsi oppisi ilmaisemaan itseään. Ja myös toimivat tämän mukaisesti: kokeilivat ja kehittelivät keinoja, joilla lapsi voisi kommunikoida. Lapsen näkökulman saamiseen kuntoutuksen lähtökohdaksi tarvittaisiin kuitenkin lisäksi lapsinäkökulmaisia toimintatapoja, joiden avulla kaikkien (myös pienten ja puhumattomien) lasten näkökulmiin voitaisiin tutustua (niistä ja niihin liittyvistä tutkimuksista voitte lukea enemmän Lapsinäkökulma-blogista).  

Lapsen kuntoutuksessa lienee tarpeen olla lähtökohtana sekä lapsen, vanhempien että ammattilaisen näkökulmat. Näiden yhdistämiseen tarvitaan dialogisuutta, jossa keskustelevat paitsi kaikki mainitut yksilöt, myös erilaiset ajatusmaailmat ja erilaiset tavat puhua (kuten eri ammattilaisten erilaisiin tiedetraditioihin perustuvat tavat ja lasten toiminnalliset, leikilliset ja muuhun kuin lineaariseen rationaalisuuteen perustuvat tavat). Hoitotyössä tärkeää olisi tuntea nämä erilaiset tavat ja osata kuunnella niitä kaikkia. Mutta aivan erityisesti lapsia ja vanhempia. 


Kirjoittajan tiedot: 

Johanna Olli
Sairaanhoitaja, TtM, tohtoriopiskelija
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos

s-posti:pj.lane.ry(at)gmail.com

Kirjoituksessa käytettyjen artikkelien tiedot: 
Davis, J., and N. Watson. 2000. Disabled childrens rights in every day life: Problematising notions of competency and promoting self-empowerment. The International Journal of Childrens Rights 8, no. 3: 21128.
Davis, J., N. Watson, and S. Cunningham-Burley. 2000. Learning the lives of disabled children. Developing a reflexive approach. In Research with children. Perspectives and practices, ed. P. Christensen and A. James, 201–24. London: Routledge Falmer.
Eriksson, K. 1994. Theories of Caring as Health. In Caring as healing: renewal through hope, 3-21. Eds.D. A. Gaut & A. Boykin. National League for Nursing. New York.


Henderson, V. 1964. The Natur of Nursing. American Journal of Nursing 64 (8), 62–68.

King. I. 1981. A theory for nursing. John Wiley & Sons. New York.

Komulainen, S. 2005. The contextuality of children’s communication difficulties in specialist practice: A sociological account. Child Care in Practice, 11(3), 357–374.

Long, A. F., Kneafsey, R., Ryan, J., & Berry, J. 2002. The role of the nurse within the multi-professional rehabilitation team. Journal of Advanced Nursing, 37(1), 70–71.

Mandich, A.D., H.J. Polatajko, and S. Rodger. 2003. Rites of passage: Understanding participation of children with developmental coordination disorder. Human Movement Science 22, no. 4–5: 583–95.

Mikkelsen, G., & Frederiksen, K. 2011. Family-centred care of children in hospital—A concept analysis. Journal of Advanced Nursing, 67(5), 1152–1162.

Olli, J., Vehkakoski, T. & Salanterä, S. 2014. The habilitation nursing of children with developmental disabilities—beyond traditional nursing practices and principles?  International Journal of Qualitative Studies on Health and Well-being 2014, 9: 23106. http://dx.doi.org/10.3402/qhw.v9.23106

Pryor, J., Walker, A., O’Connel, B., & Worral-Carter, L. 2009. Opting in and opting out: A grounded theory of nursing’s contribution to inpatient rehabilitation. Clinical Rehabilitation, 23(12), 1124–1135.

Runeson, I., Hallström, I., Elander, G., & Hermerén, G. 2002. Children’s participation in the decision-making process during hospitalization: An observational study. Nursing Ethics, 9(6), 583–598.

Spitzer, S. 2003. With and without words: Exploring occupation in relation to young children with autism. Journal of Occupational Science 10, no. 2: 67–79.

Watson, J. 1979. Nursing: The philosophy and science of caring. Boston, MA: Little, Brown and Company.