tiistai 10. kesäkuuta 2014

Tarvitaanko hoitajia lasten kuntoutuksessa?



Kun menin töihin sairaanhoitajaksi lastenneurologian osastolle, olin intoa täynnä. Ajattelin, että nyt luen kaikki kirjat ja käyn kaikki koulutukset, joissa kerrotaan, mitä täällä hoitajana voi tehdä lasten parhaaksi. Mutta kuinkas ollakaan – ei sellaisia kirjoja ollut olemassa. Eikä koulutuksiakaan. Täytyi lukea kaikille muille ammattiryhmille suunnattuja kirjoja ja käydä heidän koulutuksissaan. Paljonhan niistä oppi, mutta se jäi vaivaamaan, että mitä nimenomaan hoitajan oikein pitäisi lasten kuntoutuksessa tehdä. Sairaanhoitajakoulutuksessa siitä ei ainakaan ollut kerrottu juuri mitään.

Sitä kysymystä selvittämään lähdin yliopistoon. Ajattelin, etten vain ole osannut etsiä tietoa, ja että kyllä tätä aihetta varmasti on maailmalla tutkittu. Vaan eipä olekaan. Näin voisin melko varmasti väittää nyt, kun tiedonhakuni aloituksesta proseminaaria varten alkaa olla kymmenisen vuotta (ja sen jälkeen tiedon etsiminen on jatkunut pro gradu -tutkielmaan ja väitöskirjatutkimukseen asti).

Useimmilla ammattiryhmillähän on lasten kuntoutustiimissä melko selkeä tehtävä: puheterapeutti selvittää lapsen kommunikointia, fysioterapeutti liikkumista – ja niin edelleen. Mutta mikä on hoitajan tehtävä lasten kuntoutuksessa? Siitä en ole löytänyt tutkittua tietoa, joten lähdin sitten itse tutkimaan.

Pro gradu -tutkielmani ja väitöskirjani ensimmäisen osatutkimuksen mukaan hoitajilla on lastenneurologian osastolla paljonkin tehtäviä. Osa niistä on sellaisia, jotka ovat yhteisiä muillekin lastenosastoille, kuten lapsen perustarpeista ja terveydestä huolehtiminen, vanhempien tukeminen ja erilaiset käytännön järjestelyt. Osa tehtävistä taas on erityisiä juuri lastenneurologian hoitotyölle. Niitä ovat kuntoutushoitotyöhön liittyvät tehtävät: lapsen taitojen arviointi, lapsen kehityksen tukeminen sekä lähiaikuisten ohjaaminen.

No, näitä kuntoutukseen liittyviä tehtäviä tekevät muutkin ammattiryhmät. Onko hoitotyöllä siis joitain omia vahvuuksia, minkä takia hoitajiakin tiimissä tarvitaan?    

Arki on joskus kimuranttia.
Tutkimukseni mukaan niitä kyllä löytyy. Yksi hoitotyön vahvuus on arjen läheisyys. Hoitajat toteuttavat lapsen arviointia, kehityksen tukemista ja lähiaikuisten ohjaamista hyvin monenlaisissa arkisissa tilanteissa: siirtymätilanteissa, pukemisissa, pesuissa, syömisissä, odottamisissa, leikkimisissä – kaikessa sellaisessa, mitä ”oikeassa elämässäkin” tapahtuu.

Arkiset tilanteet ovat hyvin kokonaisvaltaisia ja niissä tarvitaan monen eri alan tietämyksen yhdistämistä. Esimerkiksi yhdessä ruokatilanteessa hoitaja voi arvioida ja ohjata lasta niin kuvakommunikaation käyttämisessä, hienomotoriikan harjoittamisessa, oman toiminnan ohjauksessa, omatoimisuustaidoissa kuin monipuolisessa syömisessäkin.

Parhaat vanhempien ohjaustilanteet syntyvät tutkimukseni mukaan osaston vapaamuotoisissa tilanteissa – eivät siis välttämättä erikseen sovituissa ammattilaisen suunnittelemissa ohjauskeskusteluissa. Eivätkä varsinkaan niissä tilanteissa, joissa keskustelut perustuvat ammattilaisten strukturoituihin arviointimenetelmiin. Vaan arjen keskellä, kun jollain on aikaa seurata, mitä tapahtuu lapsen pukiessa ulkovaatteita tai on aikaa istua rupattelemassa vanhempien kanssa vaikka lapsen ruokaillessa. Niissä tilanteissa hoitaja pystyy parhaiten sekä kuuntelemaan asiakasta että hyödyntämään omaa tietotaitoaan asiakkaan hyväksi.

Lastenneurologisella osastolla hoitotyötä tarvitaan siis ainakin yhdistämään kuntoutuksen tarpeen arviointia sekä lapsen ja perheen ohjaamista arkisiin tilanteisiin.  Ja siihen taas tarvitaan riittävän väljää aikaa, jotta voi muodostua hyvä hoitosuhde, jossa on tilaa dialogiselle eli toista kuuntelevalle ja yhdessä uutta luovalle keskustelulle. Tämä lienee tällä hetkellä yksi keskeinen haaste monilla lastenneurologisilla osastoilla, jos hoitajia on vähennetty ja hoitoaikoja lyhennetty.

Muitakin vahvuuksia ja haasteita kuntoutushoitotyöllä on, mutta niistä ehkä sitten toisella kerralla lisää!

P.S.1: Tämä osatutkimus toteutettiin kvalitatiivisena tapaustutkimuksena, jossa aineistoa kerättiin neljällä eri menetelmällä (havainnointi, hoitotyön kirjaukset, avoin kysely ja videointi yhdistettynä ääneen ajattelu -menetelmään) yhdellä lastenneurologisella osastolla. Tapaustutkimuksen tuloksia ei voi eikä ole tarkoituskaan tilastollisesti yleistää, mutta kukin voi tutkimusartikkelia lukiessaan päätellä, kuinka siirrettäviä tulokset ovat muihin ympäristöihin ja kuinka teoreettinen yleistäminen on onnistunut.

P.S.2: Kuvan ympäristö ei liity tämän tutkimuksen aineistoon.


Kirjoittajan tiedot: 

Johanna Olli
Sairaanhoitaja, TtM, tohtoriopiskelija
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos

s-posti:pj.lane.ry(at)gmail.com


Kirjoituksessa käytetyn artikkelin tiedot:

Olli, J., Vehkakoski, T. & Salanterä, S. 2014. The habilitation nursing of children with developmental disabilities—beyond traditional nursing practices and principles?  International Journal of Qualitative Studies on Health and Well-being 2014, 9: 23106. http://dx.doi.org/10.3402/qhw.v9.23106

6 kommenttia:

  1. Kuntoutusosatoilla tuontyyppinen toiminta varmasti toteutuukin. selkeä trendi kuitenkin on, että kuntoutus tulee yhä enemmän olemaan poliklinistä. Tämä tarkoittaa hoitajan arjen kohtaamistilanteiden jäämistä olemattomiin. Mitähän mahtaa kuntouttava hoitotyö silloin olla?

    Tiina

    VastaaPoista
  2. Hyvä kysymys, Tiina. Itse toivoisin, että hoitajilla oli mahdollisuus jalkautua mahdollisimman paljon koteihin, päiväkoteihin ja kouluihin, jolloin arjen läheisyys toteutuisi ehkä vieläkin paremmin. Lapsiin ja vanhempiin ja heidän olosuhteisiinsa kunnollinen tutustuminen on tärkeää, kun arvioidaan kuntoutuksen tarvetta ja mietitään kuntoutuksen keinoja. Edes yhdellä moniammatillisen tiimin jäsenellä pitäisi olla mahdollisuus läheisempään ja laaja-alaisempaan tutustumiseen. Tämä tehtävä sopii mielestäni hyvin hoitotyölle, kun hyvä hoitosuhde ja ympäristön huomioiminen ovat kautta historian olleet hoitotieteen teorioiden ja tutkimusten keskeisiä elementtejä, kuten artikkelini johdannossa kirjoitan.

    VastaaPoista
  3. Hoitajien ei tulisi kadotaa tätä ainutlaatuista mahdollisuutta, joka heillä tällä hetkellä on. Miten voisimme pitää tästä lähellä olemisesta kiinni. Varmasti ainakin tutkimalla sen merkitystä ja vaikuttavuutta.

    VastaaPoista
  4. Hei anonyymi, olen erittäin samaa mieltä siitä, että sitä ei saisi kadottaa. Toivottavasti tutkimuksesta on siihen hyötyä (ja toivottavasti moni muukin innostuisi tätä aihepiiriä tutkimaan!), mutta tärkeää olisi sekin, että käytännön työntekijät pitäisivät puolensa.

    Hoitotyön ammattilaisten pitäisi luopua turhasta vaatimattomuudesta ja ”osaansa tyytymisen” perinteestä ja tuoda reippaasti esiin ammattitaitoaan – potilaan parhaaksi! Hoitajat osaavat kyllä puolustaa potilasta tarpeen vaatiessa, mutta itseään huonommin, vaikka sekin koituisi välillisesti potilaiden eduksi.

    Erityisesti hoitotyön johtajien pitäisi tarmokkaasti seisoa joukkojensa tukena ja olla nostamassa esiin hoitotyön tärkeyttä ja alaistensa osaamista. Joten toimittakaahan tätäkin bloggausta (ja alkuperäistä artikkelia) johtajille luettavaksi tai ottakaa vaikka osastotunnin aiheeksi!

    VastaaPoista
  5. Toivoisin tosiaan, että osastohoidon vähetessä resursseja siirtyisi jalkautuvaan hoitoon. Osin siitäkin on onneksi merkkejä. Muuten koen, että kuntouttavan hoitotyön ytimen löytyminen on hiukan hankalaa alkuun, asiaan pitää perehtyä ja varmasti kouluttautua, jotta se oma osaaminen ja rooli sieltä löytyy. Olemmeko me hoitajat riittävän tavoitteellisia ja kunnianhimoisiakin hoitotyön toteuttamisessa, että etsimme roolimme ja pyrimme aina parhaimpaan tulokseen? Jäin miettimään asiaa...

    Tiina

    VastaaPoista
  6. Sairaanhoitajien peruskoulutuksessa opetetaan ymmärtääkseni edelleen valitettavan vähän kuntoutushoitotyöstä. Se asia pitäisi korjata, koska kuntouttava ote on tarpeen niin monessa paikassa lastenneurologian lisäksi (esimerkiksi vanhuspuolella). Ja aikuisten hoitotyön puolella tehtyjen tutkimusten (esim. Long ym. 2002 ja Pryor ym. 2009) mukaan hoitajien usein on vaikea yhdistää hoitamista ja kuntoutusta – kun sitä ei siis ole opetettu.

    Toinen juttu sitten tuo kysymys tavoitteellisuudesta ja kunnianhimoisuudesta – luulen, että meitä löytyy joka junaan, mutta varmasti hyvin paljon merkitystä on työyksikön hengellä. Minulla oli aikoinaan onni päästä nuorena hoitajana KOKSin vastaperustetulle lastenneurologiselle osastolle, jossa kaikki hoitajat olivat innokkaita kehittämään omaa ja yhteistä osaamista. Siellä ei tarvinnut tuntea itseään yli-innokkaaksi, jos kehittää hoitotyön menetelmiä ja jakaa niistä toisillekin. Sellaista henkeä toivoisin kaikkiin työyksiköihin!

    VastaaPoista