tiistai 24. kesäkuuta 2014

Mitä tehdä sairaanhoitajien lähtöaikomuksille?

Sosiaali- ja terveydenhuollon työvoimapula on tätä päivää ja sen on ennustettu vaikeutuvan tulevaisuudessa. Tuoreimman ammattibarometrin mukaan suurin pula on tällä hetkellä lääkäreistä ja sairaanhoitajista. Yhteensä 15 yleisimmän pula-ammatin listalla on kymmenen sosiaali- ja terveysalan ammattia. (TEM 2014.) Lisäksi on arvioitu, että sosiaali- ja terveydenhuollostamme puuttuu noin 20 000-60 000 työtekijää vuoteen 2025 mennessä (Koponen 2012). 

Toisaalta on mahdollista, että ennustettu hoitajapula voi olla lievempi kuin nyt esitetyissä arvioissa. Kunnallisalan kehittämissäätiön tuoreen raportin mukaan Suomessa on sosiaali- ja terveydenhuoltopalveluissa OECD-maista viidenneksi eniten henkilökuntaa (Kinnula ym. 2014). Raportin kirjoittajien mukaan tehostamistarve sosiaali- ja terveyssektorilla on kestävyysvajeen vuoksi jopa 45 000-70 000 henkilötyövuotta (400 000 henkilön kokonaistyövoimasta).

Työvoiman riittävyyteen vaikuttaa jatkossa pienenevien ikäluokkien lisäksi se, pysyvätkö terveydenhuollon ammattihenkilöt työpaikoissaan ja ammatissaan. Esimerkiksi eurooppalaisen RN4CAST – tutkimuksen mukaan suomalaisissa sairaaloissa työskentelevistä sairaanhoitajista melkein puolet harkitsi lähtevänsä työpaikastaan ja joka kymmenes harkitsi lähtevänsä ammatistaan (Heinen ym. 2013). Jos edes osa tästä työpaikasta ja ammatista lähtemisen aikomuksesta toteutuu, tuottaa se kasvavia kustannuksia terveydenhuollon organisaatioille ja voi vaikuttaa työvoiman riittävyyteen jatkossa.

Työpaikasta ja ammatista lähtemisen aikomuksen tutkimisen ja ennaltaehkäisemisen tekee haasteelliseksi se, että kyselytutkimuksissa on löydetty lukematon määrä eri tekijöitä jotka ovat yhteydessä sairaanhoitajien työpaikasta ja ammatista lähtemiseen (esimerkiksi huono hoitotyön toimintaympäristö, työuupumus, stressi, työtyytymättömyys, tyytymättömyys johtamiseen ja palkka).

Tutkimuksissa ratkaisuksi on ehdotettu esimerkiksi hoitotyön toimintaympäristön kehittämistä, työuupumukseen puuttumista ja työtyytyväisyyteen panostamista (Aiken ym. 2012, Flinkman ym. 2014). Nämä ovat melko abstrakteja kehittämisehdotuksia, jotka tulisi toteuttaa monimutkaisessa ja vaikeasti hallittavassa sosiaali- ja terveydenhuollon toimintaympäristössä. Mitä asialle voitaisiin Suomessa ja Euroopassa konkreettisesti tehdä?

Yhtenä vaihtoehtona on ottaa oppia maasta, jossa vaikeaksi ennustettu sairaanhoitajapula on onnistuttu välttämään ja jossa vain harvat harkitsevat työpaikasta ja ammatista lähtemistä. Yhdysvalloissa on tehty systemaattisesti töitä 2000-luvun alusta lähtien sairaanhoitajien työolosuhteiden parantamiseksi. Maassa on miltei 400 magneettisairaalaa, joissa on systemaattisesti lähdetty kehittämään hoitotyön toimintaympäristöä (Salmond ym. 2009). Henkilöstömitoitukseen on kiinnitetty huomiota ja palkkakaan ei aiheuta työtyytymättömyyttä (Aiken ym. 2012). Itsenäinen asiantuntijasairaanhoitaja (Nurse Practitioner) on maan neljänneksi vetovoimaisin ja sairaanhoitaja kuudenneksi vetovoimaisin ammatti (US News Weekly 2014). 

Osa näistä Yhdysvalloissa toteutetuista kehittämistoimista voidaan panna toimeen niukkojen taloudellisten resurssien aikana myös Suomessa. Hoitotyön johdon aseman turvaaminen, matalat johtamisrakenteet, työn autonomisuus, näyttöön perustuvan hoitotyön kehittäminen ja moniammatillinen työskentelytapa vaativat enemmän hyvää johtamista ja asennemuutosta kuin varsinaisia euroja. Tähän meillä täytyy olla sosiaali- ja terveydenhuollossa halua ja varaa. Näin voimme varmistaa, että meillä on jatkossakin riittävästi hyvin koulutettuja, osaavia ja motivoituneita ammattihenkilöitä työssä sosiaali- ja terveydenhuollon organisaatioissa.


Mervi Flinkman, sh, TtT
Työvoimapoliittinen asiantuntija,
yhteiskuntasuhteet ja kehittäminen toimiala, Tehy ry



Lähteet: 

Aiken L.H, Sermeus, W, Van Den Heede K., Sloane D.M, Busse R, McKee M, Bruyneel L, Rafferty A.M, Griffiths P, Moreno-Casbas M.T, Tishelman C, Scott A, Brzostek T, Kinnunen J, Schwendimann R, Heinen M., Zikos D, Sjetne I.S, Smith H.L & Kutney-Lee A. 2012. Patient safety, satisfaction, and quality of hospital care: cross sectional surveys of nurses and patients in 12 countries in Europe and the United States. BMJ 344, e1717, http://dx.doi.org/10.1136/bmj.e1717 

Flinkman M. 2014. Young registered nurses’ intent to leave the profession in Finland – a mixed-method study. Annales Universitatis Turkuensis D 1107. http://www.doria.fi/handle/10024/95711 

Heinen M.M, van Achterberg T, Schwendimann R, Zander B, Matthews A, Kozka M, Ensio
A, Sjetne I.S, Moreno Casbas T, Ball J & Schoonhoven L., 2013. Nurses’ intention to leave
their profession: a cross sectional observational study in 10 European countries. International Journal of Nursing Studies 50 (2), 174–184. 
 
Kinnula P, Malmi T & Vauramo E. 2014. Saadaanko sote-uudistuksella tasalaatua?. Kunnallisalan kehittämissäätiö. http://www.kaks.fi/node/7302

Koponen E.-L., Laiho U-M & Tuomaala M. 2012. Mistä tekijät sosiaali- ja terveysalalle – työvoimatarpeen ja -tarjonnan kehitys vuoteen 2025. TEM-analyysejä 43/2012. 

Salmond S. W, Begley R, Brennan J & Saimbert M.K. 2009. A comprehensive systematic review of evidence on determining the impact of Magnet designation on nursing and patient outcomes: is the investment worth it? JBI Library of Systematic Reviews 7(26):1144-1203. 

TEM. 2014. Ammattibarometri.  Työvoiman kysynnän ja tarjonnan kohtaantotilanne eri ammateissa, TE-toimistojen arvio kesäkuussa 2014. http://www.tem.fi/files/40405/Ammattibarometri_kesakuu2014_2.pdf 

US News Weekly. 2014. 100 Best Jobs of 2014. http://money.usnews.com/careers/best-jobs/rankings/the-100-best-jobs

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Lomalla liikkeelle!



Liikunta edistää terveyttä ja ehkäisee monia sairauksia. UKK-instituutin (2009) terveysliikunnan suosituksen mukaan aikuisten (18-64 –vuotiaiden) tulisi liikkua terveyskunnon ylläpysymiseksi vähintään 10 minuuttia kerrallaan reippaasti yhteensä ainakin 150 tai rasittavasti vähintään 75 minuuttia viikossa tai toteuttaa edellä mainittu määrä näiden yhdistelmänä. Lisäksi suositellaan lihaskuntoharjoittelua vähintään kaksi kertaa viikossa. Yli 65-vuotiaiden suositus on samankaltainen, mutta tasapainon ja notkeuden harjoittamista korostetaan lihaskunnon ohella. Kouluikäisten suosituksessa kehotetaan liikkumaan päivittäin vähintään 90 minuuttia, puolet siitä reippaasti. Varhaiskasvatuksen liikunnan suositusten (2005) mukaan tätä nuoremmille lapsille suositellaan vähintään kahden tunnin reipasta liikuntaa päivittäin.




Kuva 1. Aikuisten liikuntapiirakka. (UKK-instituutti, 2009.)

Suositukset toteutuvat kuitenkin heikosti. Alueellisen terveys- ja hyvinvointitutkimuksen mukaan vuonna 2013 vain joka kymmenes suomalainen aikuinen toteutti terveysliikuntasuosituksen sekä kestävyys- että lihaskuntoliikunnan osalta. Yli puolet vastaajista ei täyttänyt kumpaakaan suosituksen osaa. Tämän lisäksi suomalaiset aikuiset istuvat runsaasti, varsinkin työaikana. Erityisesti korkeasti koulutetut henkilöt ja kokopäivätyötä tekevät henkilöt istuvat runsaasti, samoin opiskelijat. Vähemmän koulutetut henkilöt istuvat työssään vähemmän, mutta taas vapaa-ajallaan enemmän kuin korkeasti koulutetut. Alle 55-vuotiaista 28 % istuu jopa yli 10 tuntia vuorokaudessa kun yli kuuden tunnin ylittämistä ei suositella. (Husu ym. 2014.) Istumisen tiedetään olevan itsenäinen, liikunnan harrastamisesta riippumaton, terveyden riskitekijä, joten ”istuvan elämäntapamme” (sedentary behaviour) lisääntymistä on syytä pitää huolestuttavana.

Huolestuttava on tilanne myös lapsiemme osalta, sillä suomalaisissa päiväkodeissa vuonna 2010 kerätyn tutkimusaineiston mukaan yksikään tutkituista (n= 74) kolmevuotiaista lapsista ei täyttänyt suositusta liikkua reippaasti kaksi tuntia päivässä, kun asiaa tutkittiin objektiivisella kiihtyvyysmittarilla. Tutkimuksessa oli mukana 14 vapaaehtoista päiväkotia. (Soini ym. 2012.)

Tämän kirjoituksen toivon haastavan meidät kaikki lomalla täyttämään liikuntasuositukset ja minimoimaan istuminen! Mennään pyörällä uimarannalle, otetaan mukaan pallot ja pelaillaan. Kävellään jätskikioskille. Soudellaan moottoriveneilyn sijaan. Suljetaan televisiot ja penkkiurheilun sijaan liikutaan itse. Otetaan hyvä kaveri mukaan iltakävelylle ja haistellaan kesää yhdessä.

Kirjoittajan tiedot:
Annukka Myllymäki
Fysioterapeutti, TtM, tohtorikoulutettava
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos



Lähteet:

Varhaiskasvatuksen liikunnan suositukset. Helsinki 2005. Sosiaali- ja terveysministeriön oppaita 2005:17. Saatavilla osoitteessa: http://www.stm.fi/julkaisut/nayta/-/_julkaisu/1065061

Husu P, Tokola K, Suni J, Luoto R, Sievänen H, Mäki-Opas T, Vasankari T & Kaikkonen R. 2014. Istuminen ja terveysliikunnan suositusten toteutuminen suomalaisilla aikuisilla vuonna 2013 –ATH-tutkimuksen tuloksia. THL – Tutkimuksesta tiiviisti 5/2014. Saatavilla osoitteessa: http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/116070/URN_ISBN_978-952-302-201-0.pdf?sequence=1

Soini A, Kettunen T, Mehtälä A, Sääkslahti A, Tammelin T, Villberg J. & Poskiparta M. 2012. Kolmevuotiaiden päiväkotilasten mitattu fyysinen aktiivisuus. Liikunta & Tiede, 49 (1), 52-58.

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Tarvitaanko hoitajia lasten kuntoutuksessa?



Kun menin töihin sairaanhoitajaksi lastenneurologian osastolle, olin intoa täynnä. Ajattelin, että nyt luen kaikki kirjat ja käyn kaikki koulutukset, joissa kerrotaan, mitä täällä hoitajana voi tehdä lasten parhaaksi. Mutta kuinkas ollakaan – ei sellaisia kirjoja ollut olemassa. Eikä koulutuksiakaan. Täytyi lukea kaikille muille ammattiryhmille suunnattuja kirjoja ja käydä heidän koulutuksissaan. Paljonhan niistä oppi, mutta se jäi vaivaamaan, että mitä nimenomaan hoitajan oikein pitäisi lasten kuntoutuksessa tehdä. Sairaanhoitajakoulutuksessa siitä ei ainakaan ollut kerrottu juuri mitään.

Sitä kysymystä selvittämään lähdin yliopistoon. Ajattelin, etten vain ole osannut etsiä tietoa, ja että kyllä tätä aihetta varmasti on maailmalla tutkittu. Vaan eipä olekaan. Näin voisin melko varmasti väittää nyt, kun tiedonhakuni aloituksesta proseminaaria varten alkaa olla kymmenisen vuotta (ja sen jälkeen tiedon etsiminen on jatkunut pro gradu -tutkielmaan ja väitöskirjatutkimukseen asti).

Useimmilla ammattiryhmillähän on lasten kuntoutustiimissä melko selkeä tehtävä: puheterapeutti selvittää lapsen kommunikointia, fysioterapeutti liikkumista – ja niin edelleen. Mutta mikä on hoitajan tehtävä lasten kuntoutuksessa? Siitä en ole löytänyt tutkittua tietoa, joten lähdin sitten itse tutkimaan.

Pro gradu -tutkielmani ja väitöskirjani ensimmäisen osatutkimuksen mukaan hoitajilla on lastenneurologian osastolla paljonkin tehtäviä. Osa niistä on sellaisia, jotka ovat yhteisiä muillekin lastenosastoille, kuten lapsen perustarpeista ja terveydestä huolehtiminen, vanhempien tukeminen ja erilaiset käytännön järjestelyt. Osa tehtävistä taas on erityisiä juuri lastenneurologian hoitotyölle. Niitä ovat kuntoutushoitotyöhön liittyvät tehtävät: lapsen taitojen arviointi, lapsen kehityksen tukeminen sekä lähiaikuisten ohjaaminen.

No, näitä kuntoutukseen liittyviä tehtäviä tekevät muutkin ammattiryhmät. Onko hoitotyöllä siis joitain omia vahvuuksia, minkä takia hoitajiakin tiimissä tarvitaan?    

Arki on joskus kimuranttia.
Tutkimukseni mukaan niitä kyllä löytyy. Yksi hoitotyön vahvuus on arjen läheisyys. Hoitajat toteuttavat lapsen arviointia, kehityksen tukemista ja lähiaikuisten ohjaamista hyvin monenlaisissa arkisissa tilanteissa: siirtymätilanteissa, pukemisissa, pesuissa, syömisissä, odottamisissa, leikkimisissä – kaikessa sellaisessa, mitä ”oikeassa elämässäkin” tapahtuu.

Arkiset tilanteet ovat hyvin kokonaisvaltaisia ja niissä tarvitaan monen eri alan tietämyksen yhdistämistä. Esimerkiksi yhdessä ruokatilanteessa hoitaja voi arvioida ja ohjata lasta niin kuvakommunikaation käyttämisessä, hienomotoriikan harjoittamisessa, oman toiminnan ohjauksessa, omatoimisuustaidoissa kuin monipuolisessa syömisessäkin.

Parhaat vanhempien ohjaustilanteet syntyvät tutkimukseni mukaan osaston vapaamuotoisissa tilanteissa – eivät siis välttämättä erikseen sovituissa ammattilaisen suunnittelemissa ohjauskeskusteluissa. Eivätkä varsinkaan niissä tilanteissa, joissa keskustelut perustuvat ammattilaisten strukturoituihin arviointimenetelmiin. Vaan arjen keskellä, kun jollain on aikaa seurata, mitä tapahtuu lapsen pukiessa ulkovaatteita tai on aikaa istua rupattelemassa vanhempien kanssa vaikka lapsen ruokaillessa. Niissä tilanteissa hoitaja pystyy parhaiten sekä kuuntelemaan asiakasta että hyödyntämään omaa tietotaitoaan asiakkaan hyväksi.

Lastenneurologisella osastolla hoitotyötä tarvitaan siis ainakin yhdistämään kuntoutuksen tarpeen arviointia sekä lapsen ja perheen ohjaamista arkisiin tilanteisiin.  Ja siihen taas tarvitaan riittävän väljää aikaa, jotta voi muodostua hyvä hoitosuhde, jossa on tilaa dialogiselle eli toista kuuntelevalle ja yhdessä uutta luovalle keskustelulle. Tämä lienee tällä hetkellä yksi keskeinen haaste monilla lastenneurologisilla osastoilla, jos hoitajia on vähennetty ja hoitoaikoja lyhennetty.

Muitakin vahvuuksia ja haasteita kuntoutushoitotyöllä on, mutta niistä ehkä sitten toisella kerralla lisää!

P.S.1: Tämä osatutkimus toteutettiin kvalitatiivisena tapaustutkimuksena, jossa aineistoa kerättiin neljällä eri menetelmällä (havainnointi, hoitotyön kirjaukset, avoin kysely ja videointi yhdistettynä ääneen ajattelu -menetelmään) yhdellä lastenneurologisella osastolla. Tapaustutkimuksen tuloksia ei voi eikä ole tarkoituskaan tilastollisesti yleistää, mutta kukin voi tutkimusartikkelia lukiessaan päätellä, kuinka siirrettäviä tulokset ovat muihin ympäristöihin ja kuinka teoreettinen yleistäminen on onnistunut.

P.S.2: Kuvan ympäristö ei liity tämän tutkimuksen aineistoon.


Kirjoittajan tiedot: 

Johanna Olli
Sairaanhoitaja, TtM, tohtoriopiskelija
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos

s-posti:pj.lane.ry(at)gmail.com


Kirjoituksessa käytetyn artikkelin tiedot:

Olli, J., Vehkakoski, T. & Salanterä, S. 2014. The habilitation nursing of children with developmental disabilities—beyond traditional nursing practices and principles?  International Journal of Qualitative Studies on Health and Well-being 2014, 9: 23106. http://dx.doi.org/10.3402/qhw.v9.23106

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Sairaanhoitaja voi vaikuttaa


Sairaanhoitajan ammatti on kansainvälinen ja se mahdollistaa monenlaisten urien luomisen. Työ on kiehtovaa, monipuolista ja moninaista. Sairaanhoitajan työ koostuu erilaisista tehtävistä ja erityisesti sairaalassa työskentelevän sairaanhoitajan työn kokonaisuutta on joskus vaikeata hahmottaa. Sairaanhoitaja toimii vuorokauden ympäri potilaan vuoteen vierellä (noin kuvainnollisesti). Hänellä on ainutlaatuinen mahdollisuus tuntea potilas ja toimia hänen terveyttään edistävästi.

Sairaanhoitajalla voidaan katsoa olevan ainakin kolmenlaisia tehtäviä. Näitä ovat moniammatillisessa tiimissä tehtävät työt, lääkärin määräyksestä tehtävät työt ja hoitajalähtöiset eli hoitajan aloitteesta itsenäisesti toteutettavat työt. Parhaiten sairaanhoitaja voi vaikuttaa ja kehittää niitä tehtäviään, joista hän vastaa itsenäisesti. Itsenäisessä roolissaan sairaanhoitajan toiminnalla on myös suora vaikutus potilaan vointiin. Yhdysvaltojen sairaanhoitajayhdistys (American Nurses Association) on nimennyt indikaattoreita, jotka heijastavat hoitajan toiminnan rakennetta, prosessia ja hoitotyön tuloksia.

Rakennetta voidaan tarkastella sillä miten paljon hoitajia on, mikä on heidän ammattitaitonsa ja minkälainen koulutus heillä on. Prosessia kuvaavia indikaattoreita ovat hoitotyön muun muassa hoidon tarpeen arviointikeinot ja hoitotyön auttamiskeinot sekä sairaanhoitajien tyytyväisyys työhönsä. Sairaanhoitajan työn hoitotyösensitiiviset tulokset ovat asioita, jotka ovat yleensä paremmin silloin, kun organisaatiossa on riittävästi korkeasti koulutettuja hoitajia. Tällaisia asioita ovat muun muassa painehaavaumien esiintyvyys ja kaatumisten sekä infektioiden määrä.

Jokainen hoitaja voi osaltaan olla rakentamassa oman yksikkönsä hoidon laatua. Hän ei yleensä voi vaikuttaa siihen, miten paljon hoitajia yksikössä on, mutta hän voi huolehtia ammattitaitonsa ylläpitämisestä ja kehittää omia hoidon tarpeen arviointikeinojaan ja hoitotyön auttamiskeinojaan. Esimerkiksi monien eri oireiden kuten pahoinvoinnin, kivun ja sekavuuden sekä tunteiden kuten pelon ja ahdistuksen tunnistamiseen on maailmalla kehitetty hyviä luotettavia mittareita, joita voi käyttää oman työn tukena. Toisaalta yhä useampaan oireeseen on olemassa lääkehoitojen rinnalla käytettäviä hoitotyön auttamiskeinoja. Esimerkiksi kivun lievityksessä voi käyttää erilaisia kognitiivisia tai fysikaalisia hoitotyön auttamiskeinoja. Korkeatasoisella hyvin suunnitellulla potilaslähtöisellä ja potilaan omia voimavaroja tukevalla potilasohjauksella voidaan esimerkiksi lievittää potilaan pelkoja ja ahdistusta sekä lisätä potilaan itsenäisyyttä toipumisprosessissa.

Korkeatasoinen hyvin kouluttautuneiden sairaanhoitajien toteuttama hoitotyö on turvallista ja tehokasta ja se nopeuttaa potilaan toipumista ja tulee näin sekä potilaalle että yhteiskunnalle edullisemmaksi. Se ei vie enempää aikaa eikä ole raskaampaa kuin huonommin toteutettu. Elinikäinen itsensä kehittäminen palkitsee.


Sanna Salanterä
Sh, th, TtT, professori
Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos