tiistai 16. elokuuta 2016

Pokémon Go teki sen, mistä liikuntaa lisäävien terveyspelien kehittäjät unelmoivat



Pokémon Go on tällä hetkellä yksi digipelaamisen suosituimmista ja puhutuimmista peleistä. Peli liikuttaa eri-ikäisiä ihmisiä ympäri maailmaa, ja se onkin nerokkaasti suunniteltu siten, että sen pelaaminen kotisohvalta ei onnistu. Pokémon Go on siis osittain onnistunut siinä, mitä monet terveyden, liikunnan ja terveyspelien ammattilaiset ovat yrittäneet jo kauan: Saada sellaisetkin lapset ja nuoret liikkeelle, jotka eivät innostu tavanomaisesta liikunnan harrastamisesta.

Pokémon Go on koukuttava, ja siinä on hankala huijata, sillä esimerkiksi PokéStopeilta löytyvien munien kuoriutumiseksi täytyy edetä eripituisia (2, 5 tai 10 km) matkoja tietyllä vauhdilla, jolloin autolla pelaaminen on tehty vähintäänkin hankalaksi. Pelissä siis etsitään pokémoneja oikeasta ympäristöstä puhelimen paikannusteknologian ja kameran avulla.
 
Digitaaliset pelit fysioterapiassa

Entä miten erilaisia digipelejä voisi valjastaa fysioterapian käyttöön, ja mitä tutkimukset sanovat digitaalisten pelien vaikuttavuudesta? Tutkittua tietoa Pokémon Go:sta ei vielä löydy. Se ei sinänsä ole ihme, sillä peli julkaistiin vasta heinäkuun alussa. Uutisia, asiantuntijakommentteja, mielipiteitä, mahdollisuuksia ja uhkia jaetaan eri medioissa kuitenkin jo vilkkaasti, ja katukuvassakin peli jo näkyy. 

Sen sijaan esimerkiksi Nintendo Wii -pelejä on tutkittu eri potilasryhmillä jo paljon. Lähteenä käyttämistäni katsausartikkeleista selviää, että aktivoivat videopelit voivat tavoitteellisesti käytettynä olla apuna fysioterapiassa tavanomaisten menetelmien rinnalla esimerkiksi halvauspotilailla (Cheok ym. 2015), Parkinsonia sairastavilla (Barry ym. 2014), neurologisessa kuntoutuksessa (Goble ym. 2014) ja sydänkuntoutuksessa (Ruivo 2014). Peli-interventioihin osallistuneissa ryhmissä tutkimuksen keskeyttäneitä on vähemmän (Cheok ym. 2015), ja pelit lisäävät sitoutumista kuntoutukseen (Lohse ym. 2013). Peli-interventiot voivat siis motivoida toteuttamaan harjoitteita (Lohse ym. 2013), ja siten niiden avulla voidaan saada parempiakin tuloksia verrattuna tavanomaisiin terapiamenetelmiin. 

Fyysisen aktiivisuuden edistäjinä aktivoivia videopelejä on myös tutkittu jo paljon etenkin lapsilla ja nuorilla. On olemassa näyttöä siitä, että aktivoivat videopelit lisäävät fyysistä aktiivisuutta hetkellisesti. Pelaamisella saavutettu fyysisen aktiivisuuden lisääminen on harvoin kuitenkaan pysyvää (LeBlanc ym. 2013) – ainakin ennen Pokemon Go:ta.

Kirjoittajan tiedot:
Lotta Hamari
fysioterapeutti, TtM, tohtorikoulutettava
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos
lotta.hamari@utu.fi


Lähteet:
Barry G, Galna B & Rochester L. 2014. The role of exergaming in Parkinson's disease rehabilitation: a systematic review of the evidence. Journal of Neuroengineering and Rehabilitation 11, 33-0003-11-33.

Cheok G, Tan D, Low A & Hewitt J. 2015. Is Nintendo Wii an Effective Intervention for Individuals With Stroke? A Systematic Review and Meta-Analysis. Journal of the American Medical Directors Association 16 (11), 923-932.

Goble DJ, Cone BL & Fling BW. 2014. Using the Wii Fit as a tool for balance assessment and neurorehabilitation: the first half decade of "Wii-search". Journal of Neuroengineering and Rehabilitation 11, 12-0003-11-12.

LeBlanc AG, Chaput JP, McFarlane A, Colley RC, Thivel D, Biddle SJ, Maddison R, Leatherdale ST & Tremblay MS. 2013. Active video games and health indicators in children and youth: a systematic review. PloS One 8 (6), e65351.

Lohse K, Shirzad N, Verster A, Hodges N & Van der Loos HF. 2013. Video games and rehabilitation: using design principles to enhance engagement in physical therapy. Journal of Neurologic Physical Therapy : JNPT 37 (4), 166-175.

Ruivo JA. 2014. Exergames and cardiac rehabilitation: a review. Journal of Cardiopulmonary Rehabilitation and Prevention 34 (1), 2-20.

tiistai 9. elokuuta 2016

Sairaanhoitaja, oletko valmis?



Suomalaiset sairaanhoitajat eivät ole valmiita toimimaan näyttöön perustuen. Tämä selviää Itä-Suomen yliopistossa 4.7.2016 tarkistetussa Hannele Saundersin väitöskirjassa.

Huolimatta siitä, että näyttöön perustuvan toiminnan (evidence based practice, EBP) on todettu tuottavan tasa- ja korkealaatuista hoitoa sekä parempia hoidon tuloksia pienemmin kustannuksin (Grol & Grimshaw 2003, Hart ym. 2008, Melnyc ym. 2010, 2012, Wallen ym. 2010), sairaanhoitajat eivät johdonmukaisesti käytä näyttöä päivittäisessä työssään (Gifford 2007).

Osana edellä mainittua väitöskirjaa tutkittiin nyt ensimmäistä kertaa suomalaisten sairaanhoitajien valmiutta työskennellä näyttöön perustuen. Aineisto kerättiin kaikista maamme viidestä yliopistosairaalasta. Sähköiseen kyselyyn vastasi 943 sairaanhoitajaa, vastausprosentti oli 50. Vastaajien keski-ikä oli 44 vuotta ja työkokemus keskimäärin 18 vuotta.

Tulosten mukaan suomalaisilla sairaanhoitajilla ei ole riittävästi valmiuksia toimia näyttöön perustuen. He kyllä tietävät, mitä näyttöön perustuva toiminta on, mutta heiltä puuttuu paitsi tietoa siitä, miten pitäisi toimia, myös uskoa omiin kykyihinsä käyttää tätä tietoa kliinisessä työssä.

Mitä sitten olisi tehtävissä, jotta tilanne saataisiin muuttumaan? Saunders ehdottaa huomion kiinnittämistä kliinistä perustyötä tekeviin sairaanhoitajiin; heidän tietojensa edistämiseen ja kliinisen päätöksentekonsa tukemiseen. Sen sijaan, että tuleville sairaanhoitajille opetettaisiin tutkimuksen tekemisen taitoja, heidän tulisi saada valmiuksia siihen, kuinka yhdistää tutkimuksien tuottamaa tietoa jokapäiväiseen potilashoitoon. Näyttöön perustuvan toiminnan pitäisi olla sisällytettynä kaikissa opinnoissa eikä minään erillisenä kurssina.

Väitöskirjan yhtenä osatyönä (Saunders, Vehviläinen-Julkunen & Stevens 2016) testattiin koulutusinterventiota, jolla pyrittiin vahvistamaan sairaanhoitajien valmiuksia toimia näyttöön perustuen ja tutkimustietoa hyödyntäen. Jo neljän tunnin mittainen koulutusinterventio paransi sairaanhoitajien itseluottamusta käyttää näyttöön perustuvaa työotetta ja lisäsi heidän tietojaan etenkin viikon kuluttua koulutusintervention jälkeen mitattuna, mutta ei enää niin selvästi kahdeksan viikon kuluttua.

Koulutusinterventiot tulisi räätälöidä sairaanhoitajien koulutustason ja perustehtävän mukaan, jotta koulutus olisi vaikuttavaa. Koulutuksen hyöty tulisi realisoida välittömästi sen jälkeen, jotta opittu ei unohtuisi, vaan sitä voisi heti soveltaa kliiniseen todellisuuteen.

Näyttöön perustuva toiminta ei ole ”valittavissa” oleva asia. Jos jokin tapa toimia on todettu parhaimmaksi, sen mukaisesti pitäisi tietysti toimia. Tämä ei tietenkään tarkoita, että aina ja kaikkialla on toimittava samalla tavalla, jos on perusteltu syy toimia toisin.


Kirjoittajan tiedot:
Satu Rauta
1) esh, TtM, hoitotyön kliininen asiantuntija
HUS Hyks Leikkaussalit, teho- ja kivunhoito (ATeK)
satu.rauta(at)hus.fi
2) esh, TtM, tohtorikoulutettava
Turun Yliopisto, Hoitotieteen laitos
saraut(at)utu.fi


Lähteet:

Gifford W., Davies B., Edwards N., Griffin P. & Lybanon V. 2007. Managerial leadership for nurses’ use of research evidence: an integrative review of the literature. Worldviews on Evidence-Based Nursing 4(3), 126–145.

Grol R. & Grimshaw J. 2003. From best evidence to best practice: effective implementation of change in patients’ care. Lancet 362, 1225–1230.

Hart P., Eaton L.A., Buckner M., Morrow B.N., Barrett D.T.,Fraser D.D., Hooks D. & Sharrer R.L. 2008. Effectiveness of a computer-based educational program on nurses’ knowledge, attitude and skill level related to EBP. Worldviews on Evidence-Based Nursing 5(2), 75–84.

Melnyk B.M., Fineout-Overholt E., Giggleman M. & Cruz R. 2010. Correlates among cognitive beliefs, EBP implementation, organizational culture, cohesion and job satisfaction in evidence based practice mentors from a community hospital system. Nursing Outlook 58(6), 301–308.

Saunders H. 2016. Nurses' readiness for evidence-based practice: Implementing the paradigm shift of transforming evidence for clinical practice. Doctoral Dissertation. University of Eastern Finland. Faculty of Health Sciences.

Saunders H., Stevens K.R. & Vehviläinen-Julkunen K. 2016. Nurses’ readiness for evidence-based practice at Finnish university hospitals: a national survey. Journal of Advanced Nursing 72(8), 1863–1874. doi: 10.1111/jan.12963

Saunders H., Vehviläinen-Julkunen K. & Stevens K. R. 2016. Effectiveness of an education intervention to strengthen nurses’ readiness for evidence-based practice: A single-blind randomized controlled study. Applied Nursing Research 31(8), 175–185.

Wallen G., Mitchell S., Melnyk B., Fineout-Overholt E., Miller-Davis C., Yates J. & Hastings C. 2010. Implementing evidencebased practice: effectiveness of a structured multifaceted mentorship programme. Journal of Advanced Nursing 66(12), 2761–2771.


tiistai 21. kesäkuuta 2016

Osataanko käsiä pestä vai onko käsihygienia vain pelkkää utopiaa?



Ympäri vuoden mikrobit liikkuvat ympäristössämme, osa parantaen vastustuskykyä, osa aiheuttaen tautiryvästymiä, epidemioita ja jopa pandemioita. Hyvä esimerkki on norovirus, joka ärhäkkäästi siirtyy pinnoilta toisille käsien välityksellä. Käsien kautta virusta pääsee myös suuhun muualle elimistöön ja loppu on sitten jo historiaa: kunnon tauti, jolloin heikotuksen lisäksi tavaraa tulee ylhäältä ja alhaalta paineella. Grillikesässä voi joku hyväkäs olla tyytyväinen menetetyistä kiloista, mutta käsien välityksellä leviävät taudit eivät ole mikään leikin asia.

Miten leviämiselle ja epidemialle sitten saadaan loppu? Pintojen siivous on aina tarpeen, mutta aloitetaan kuitenkin perusjutuista ja jo ennaltaehkäisyllä asiaa voisi korjata. Nimittäin käsihygienialla, ja erityisesti sen oikeaoppisella toteutuksella. Hoitolaitosten ulkopuolella perinteinen nestesaippualla ja vedellä suoritettu käsien pesu on se paras muistisääntö ruuanlaitossa, matkustamisessa ja syömisessä.

Hoitolaitoksissa (niin akuuttisairaaloissa kuin pitkäaikaishoitolaitoksissakin) haasteena on käsihygienian oikeaoppinen toteuttaminen. Havainnointitutkimuksilla eli valvottaessa ja tarkkailtaessa käsihygienian toteutumista voidaan nähdä, miten käsihygienia toteutuu suhteessa sataprosenttisen oikeaoppiseen toteutukseen. Useat tutkimukset kertovat käsihygienian toteutumisen vaihtelevan ammattikunnasta riippuen 19-50%:n tienoilla. Ei siis kovinkaan hyvin ole toteutunut.

Erilaisilla interventioilla on saatu käsihygienian parantumiseen hyviä tuloksia aikaiseksi. Käsihygieniainterventiot ovat olleet koulutusta niin verkossa kuin luennoilla, auditointeja,laadun arviointia ja palautetta toiminnasta.  Myös erilaiset muistinvirkistämisposterit ja muut tuotteet ovat olleet hyviä hoitolaitoksissa. Miksi käsihygieniainterventiot ovat sitten niin merkityksellisiä? Niillä voidaan käsihygienian toteutumisen parantamisen lisäksi vähentää hoitoon liittyviä infektioita ja siten parantaa hoidon laatua.

Vuosina 2013–2014 Kiinassa pyrittiin parantamaan käsihygienian toteutumista levittäen oikeaoppiseen käsihygieniaan opastavaa videota sosiaalisen median verkkoja hyödyntäen. Facebook todettiin käyttöasteen perusteella paremmaksi kuin sähköpostiin tai sairaalan verkkosivuille ladattu linkki. Haasteena tässä tietenkin on osoittaa vaikutussuhde. Mutta voisin ajatella, että opastamalla käsihygieniaan näyttötaulun avulla tai erilaisia sosiaalisen median foorumeja pitkin voitaisiin hyvinkin tavoittaa laajaa yleisöä, kuten seuraavista esimerkeistä voidaan päätellä: New England Journal of Medicine (NEJM) on 16.4.2014 ladannut opastavan käsihygieniavideon 13 kielelle ja jonka englanninkielistä versiota on katsottu noin 9200 kertaa. WHO on 24.4.2016 julkaissut ”Safe hands in surgery” -teemavideon vuoden 2016 käsihygieniateemaan #safesurgicalhands. Tätä videota on ensimmäisten kahden kuukauden aikana toistettu jo 7468 kertaa.

Näin lopuksi voisin itse vastata otsikon kysymykseeni… Ikävä kyllä ei käsiä osata pestä, kuten erilaiset epidemiat ovat tänäkin vuonna jo osoittaneet. Mutta hyvin toteutuva käsihygienia ei ole kuitenkaan pelkkää utopiaa vaan mahdollista saavuttaa erilaisia interventioita käyttäen. Näistä sosiaalinen media on tavattoman tehokas massojen tavoittamisessa ja siksi kokeilemisen arvoinen. Nähdään siis Twitterissä tai Periscopessa!



Kirjoittajan tiedot:

Dinah Arifulla
sairaanhoitaja, hygieniahoitaja, TtM, AmO
Terveysalan opettaja, Turun ammatti-instituutti
Tutkija, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Infektiotautien torjuntayksikkö
Twitter, Periscope: @dinaharifulla
sposti: dinah(at)iki.fi
LinkedIn

Dinah Arifulla on koulutukseltaan sairaanhoitaja ja terveystieteiden maisteri. Hän opettaa terveysalaa ja hoitotyötä Turussa sekä toimii tutkijana hoitoon liittyvien infektioiden parissa Helsingissä. Vapaa-ajallaan hän toimii Sairaanhoitajaliiton hallituksessa sekä on terveysalan some-aktiivi. Yksityiselämässään hän on pian tokaluokkalaisen äiti, joka elää ruuhkavuosia nauttien kiireestä, kaaoksesta ja ehkä vähän hulluudestakin. Tämä blogikirjoitus sisältää hänen omia mielipiteitään ja ajatuksia eikä edusta hänen työpaikkojensa näkemyksiä aiheesta.

Lähteet:

Lyytikäinen O, Arifulla D, Veltheim J & Ollgren J. Hoitoon liittyvien infektioiden torjuntaan suunnatut resurssit sekä seuranta- ja torjuntatoiminta Suomen akuuttisairaaloissa, 2014: kyselytutkimuksen tulokset. THL Työpaperi 2016/015. Saatavilla: http://www.julkari.fi/handle/10024/130488

Neo JR, Sagha-Zadeh R, Vielemeyer O & Franklin E. Evidence-based practices to increase hand hygiene compliance in health care facilities: an integrated review. Am J Infect Control 2016;44(6), 691-704. 

Pan SC, Sheng WH, Tien KL, Chien KT, Chen YC & Chang SC. Promoting a hand hygiene program using social media: an observational study. JMIR Public Health Surveill 2016; 2(1), e5.

Srigley JA, Furness CD & Gardam M. Interventions to improve patient hand hygienie: a systematic review. J Hosp Infect  2016 May 10. Article in press.

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Koulutusta kaltoinkohtelun kitkemiseksi


Jokin aika sitten saimme jälleen lukea masentavia uutisia vanhusten hoidosta. Valvira selvitti vanhusten kaltoinkohtelun muotoja ja laajuutta sosiaalihuollon ympärivuorokautisissa yksiköissä. Yhteensä 1400 yksityiselle ja julkiselle palvelujen tuottajalle lähetettyyn kyselyyn vastasi 7406 työntekijää. Suurin osa (93 %) kyselyyn vastanneista on havainnut jonkinlaista kaltoinkohtelua.

Yleisimpiä kaltoinkohtelun muotoja olivat ulkoilun laiminlyönti, vanhuksen jättäminen yksin, karkea, epäasiallinen tai lapsenomainen kielenkäyttö, määräily, rankaiseminen tai moittiminen ja liikkumisen estäminen. Vaikka nämäkin ovat tekoina loukkaavia ja epäeettisiä, vakavimpia kaltoinkohtelun muotoja – fyysistä tai henkistä väkivaltaa, seksuaalista häirintää tai hyväksikäyttöä, lääkkeiden, rahan tai tavaroiden anastamista – näyttäisi kuitenkin esiintyvän harvoin.

Kurjan uutisen hyvänä puolena voidaan pitää sitä, että vastaajia pyydettiin myös kertomaan, miten vanhusten hoitoa ja sen toimintoja voitaisiin kehittää kaltoinkohtelun ehkäisemiseksi. Yhtenä keskeisenä keinona vastaajat toivat esiin, että työyhteisöissä tarvitaan lisää asiaan liittyvää koulutusta. Tämä on sikäli hieman nurinkurista, että vain pieni osa (8 %) vastaajista kuitenkaan kaipasi lisäkoulutusta. Sen sijaan kyselyyn vastanneista työntekijöistä 84 % koki, että heillä on koulutuksensa perusteella riittävät valmiudet kaltoinkohtelun tunnistamiseen ja ehkäisemiseen ja jopa 97 % kertoi tuntevansa oman alansa eettiset ohjeet joko hyvin tai erittäin hyvin. Jos valmiuksien ajateltaisiin olevan vaikka työntekijöiden tietoja, taitoja ja asenteita, niin kenties niissä kuitenkin olisi kehitettävää sen perusteella, että kaltoinkohtelua kuitenkin koko ajan tapahtuu.

Vanhusten kaltoinkohtelu on maailmanlaajuinen ongelma ja aihetta onkin viime vuosina tutkittu paljon. Tästä huolimatta suurin puute tutkitussa tiedossa on juuri kaltoinkohtelun ehkäisemisessä. Kaltoinkohtelun ehkäisyyn tarkoitettuja koulutus- tai muitakaan interventioita on kehitetty vain vähän ja vielä vähemmän niitä on testattu kokeellisilla asetelmilla, jotta niiden vaikuttavuudesta olisi saatu riittävää näyttöä. Se kuitenkin tiedetään, että interventioiden tulisi kohdistua muun muassa hoitotyöntekijöiden asenteiden kohentamiseen vanhuksia kohtaan ja tiedon lisäämiseen kaltoinkohtelun merkkien havaitsemiseksi.

Vankka tutkimusnäyttö vanhusten kaltoinkohtelun ehkäisemiseen tarkoitetuista koulutusinterventioista antaa siis vielä odottaa itseään. Emme voi kuitenkaan jäädä odottamaan, vaan hoitotyöntekijöiden valmiuksia on pyrittävä lisäämään nyt. Yhteistyötä koulutuksen toimijoiden ja vanhusten hoidon yksiköiden välillä on varmasti jo olemassa. Myös kansalaisjärjestöt pyrkivät ansiokkaasti omien hankkeidensa ja projektiensa avulla edistämään niin hoitotyöntekijöiden kuin kaikkien kansalaisten yleistä tietoisuutta vanhusten kaltoinkohtelusta ja sen ehkäisemisestä. Jatkossa tärkeää olisi kuitenkin seurata uusia tutkimustuloksia. Emme saisi jäädä vuosiksi toteuttamaan ”tavallista” koulutusta, jos varta vasten tähän aiheeseen kehitettyjä, vaikuttavaksi osoitettuja koulutusinterventioita tulee tarjolle.

Kirjoittajan tiedot:
Sanna Koskinen
sairaanhoitaja, TtT, tutkija
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos
s-posti: smtkos(at)utu.fi

Lähteet
Burnett J, Achenbaum WA, Murphy KP. 2014. Prevention and early identification of elder abuse. Clinics in Geriatric Medicine 30 (4), 743–759.
Day A, Boni N, Evert H, Knight T. 2016. An assessment of interventions that target risk factors for elder abuse. Health & Social Care in the Community, doi: 10.1111/hsc.12332
Pillemer K, Burnes D, Riffin C, Lachs MS. 2016. Elder abuse: Global situation, risk factors, and prevention strategies. Gerontologist 56 (S2), S194–S205, doi:10.1093/geront/gnw004

tiistai 7. kesäkuuta 2016

Tehosairaanhoitaja potilaan kliinisen tilan tulkkina

Potilaat ovat tehohoidossa henkeä uhkaavan äkillisen sairauden tai tilan takia. Tehohoidon tavoitteena on ostaa aikaa taustalla olevan sairauden hoitamiseksi ja samalla välttää lisävahingon syntyminen. Tavoitteeseen päästään potilaan intensiivisellä tarkkailulla ja hänen elintoimintojensa tukemisella. Tehohoito vaatii erityisiä tiloja, kehittynyttä teknologiaa sekä ennen kaikkea riittävästi henkilökuntaa, jolla on tehohoidon edellyttämää osaamista. (STHY 1997.) Tehosairaanhoitajat ovat teho-osaston suurin henkilökuntaryhmä, ja he myös viettävät eniten aikaa kriittisesti sairaan potilaan välittömässä läheisyydessä. On siis varsin loogista, että tehosairaanhoitajan osaamisella on merkityksensä potilaan turvallisen ja laadukkaan hoidon toteutumisessa (Kendall-Gallagher & Blegen 2009).

Potilaan kliinisen tilan tarkkailu on tehohoitotyön kompetenssitutkimuksen (Ääri ym. 2008) mukaan oleellinen osa tehosairaanhoitajan osaamista. Tehohoitotyön järjestöt (esim. EfCCNa 2013) nimeävät potilaan kliinisen tilan tarkkailun niin ikään tehosairaanhoitajan osaamisalueeksi. Tehohoitotyötä tehneet tai tehosairaanhoitajan työtä seuranneet varmasti tietävät, että potilaan tilan tarkkailu on tärkeimpiä tehosairaanhoitajan vastuita, ja siihen käytetään kaikista tehohoitotyön toiminnoista eniten aikaa (Kaya ym. 2012; Williams ym. 2006). Useimmat tehosairaanhoitajan tekemistä päätöksistä liittyvät niin ikään potilaan kliinisen tilan tarkkailuun (Karra ym. 2014).

Tehosairaanhoitajat tarkkailevat potilaan kliinistä tilaa useilla eri osa-alueilla (Hoffman ym. 2009) hyödyntäen tarkkailussaan sekä monipuolista teknistä monitorointia että omia aistejaan ja havaintokykyään (West 2006). Potilaan kliinisen tilan tarkkailu edellyttää tehosairaanhoitajalta tarkkailulaitteiden teknistä osaamista sekä ymmärrystä fysiologiasta ja patofysiologiasta. Yhtä lailla tärkeää on kohdata kriittisesti sairas potilas; koskettaa ja puhutella häntä sekä kysyä vointia häneltä itseltään.  Tehosairaanhoitajat eivät ainoastaan hanki tietoa potilaan kliinisestä tilasta, vaan he myös käsittelevät tietoa ja tekevät sen perusteella päätöksiä. Tehosairaanhoitajat arvioivat keräämänsä tiedon luotettavuutta ja luovat kokonaiskuvan potilaan kliinisestä tilasta yhdistämällä tietoa eri lähteistä. He tekevät tulkintoja, joiden perusteella he voivat ennakoiden varautua mahdollisiin tilan muutoksiin. Potilaan kliinisen tilan tarkkailu edellyttääkin tehosairaanhoitajalta loogista, analyyttista ja kriittistä ajattelua. (Alastalo 2015.)

Vaikka potilaan kliinisen tilan tarkkailu onkin tunnistettu ja tunnustettu tärkeäksi osaksi tehohoitotyötä ja tehosairaanhoitajan osaamista, on siihen kohdistunut kansainvälisesti varsin vähän tutkimusta. Allekirjoittanut on tutkimuksessaan (Alastalo 2015) kuvannut potilaan kliinisen tilan tarkkailun prosessia ja siihen liittyvää osaamista. Jatkotutkimus kohdistuu tarkkailussa vaadittavan osaamisen arviointiin ja arviointimenetelmien kehittämiseen. Aikaisemmin on todettu suomalaisten valmistuvien sairaanhoitajien tehohoitotyön osaamisen olevan jossakin määrin puutteellista. Toisaalta myös osaamisen arvioinnissa käytetyissä menetelmissä on puutteensa. (Lakanmaa 2014.) Siksi onkin tärkeää kehittää sekä tehohoitotyön osaamista että menetelmiä osaamisen luotettavaan arviointiin. Meneillään olevan tutkimuksen tuloksia voidaan tulevaisuudessa hyödyntää tehohoitotyön koulutuksessa ja osaamisen kehittämisessä niin ammattikorkeakouluissa kuin teho-osastoillakin.

Kirjoittajan tiedot:

Mika Alastalo
TtM, Sh, TtT-opiskelija
Turun yliopisto
Hoitotieteen laitos
mipala(at)utu.fi


Lähteet

Alastalo M. 2015. Potilaan kliinisen tilan tarkkailu ja siihen liittyvä osaaminen tehohoitotyössä – kokeneiden tehosairaanhoitajien näkemys. Pro gradu – tutkielma. Turun yliopisto, hoitotieteen laitos.

European federation of Critical Care Nursing associations. 2013. EfCCNa Competencies for European Critical Care Nurses. http://www.efccna.org/images/stories/publication/competencies_cc.pdf

Hoffman KA, Aitken LM & Duffield C. 2009. A comparison of novice and expert nurses’ cue collection during clinical decision-making: Verbal protocol analysis. International Journal of Nursing Studies 46 (10), 1335–1344.

Karra V, Papathanassoglou ED, Lemonidou C, Sourtzi P & Giannakopoulou M. 2014. Exploration and classification of intensive care nurses’ clinical decisions: a Greek perspective. Nursing in Critical Care 19 (2), 87–96.

Kaya H, Kaya N, Turan Y, Tan YM, Terzi B & Barlas B. 2011. Nursing activities in intensive care units in Turkey. International Journal of Nursing Practice 17 (3), 304–314.

Kendall-Gallagher D & Blegen MA. 2009. Competence and certification of registered nurses and safety of patients in intensive care units. American Journal of Critical Care 18 (2), 106–116.

Lakanmaa RL, Suominen T, Perttilä J, Ritmala-Castrén M, Vahlberg T & Leino-Kilpi H. 2014. Graduating nursing students’ basic competence in intensive and critical care nursing. Journal of Clinical Nursing 23 (5/6), 645–653.

Suomen Tehohoitoyhdistys. 1997. Suomen tehohoitoyhdistyksen eettiset ohjeet. http://www.sthy.fi/system/files/sivut/eettiset.pdf.

Williams G, Schmollgruber S & Alberto L. 2006. Consensus Forum: Worldwide Guidelines on the Critical Care Nursing Workforce and Education Standards. Critical Care Clinics 22 (3), 393–406.
West SL. 2006. Physical assessment: whose role is it anyway? Nursing in Critical Care 11 (4), 161–167.

Ääri RL, Suominen T & Leino-Kilpi H. 2008. Competence in intensive and critical care nursing: A literature review. Intensive and Critical Care Nursing 24 (2), 78–89.